Pehmeää, lämmintä - ja feminististä

Tänään tulee pitkästä pitkästä aikaa käsityöaiheinen postaus. Näpertelen oikeastaan jotain käsitöitä nykyisin kaiken aikaa, projekteja on monta yhtä aikaa kesken. Silti näitä käsityöpostauksia ei oikein kerry, koska se uusien asusteiden kuvaaminen tahtoo aina jäädä. Tämän blogitekstin kuvat otti ihana ja kuvauksellinen puolisoni. Suurkiitos!

Tänä syksynä (Turussa ei ole ollut pahemmin talvesta tietoa) olen ihastunut punavalkoisiin polkkaraitoihin. Pitää suorastaan vähän hillitä itseään, etten muutu ihan tikkukaramellitangon näköiseksi.

Punavalkorantuiset lapaset on kudottu Novitan Nallesta ihan peruslapasten ohjeella - tai no on noissa kiilapeukalto, mutta minusta se on osa sitä ainoaa oikeaa skandinaavista peruslapasmallia. Kokeilin uutta aloe vera-versiota Nalle-langasta. Se tosi pehmoista ja mukavan tuntuista kutoa, mutta enpä kyllä tiedä mistään hoitavaista vaikutuksista. Lanka tuntuu sormissa hassusti vähän kostealta. Aluksi se oli outoa, mutta kun siihen tottui se tuntui ihan kivalta. Kädessä lapaset eivät minusta ole minusta mitenkään eronneet muistakaan omistamistani villatumpuista eli en ole huomannut käytössä mitään sen ihmeempää aloeveraisuutta. Oikeastaan minusta on hassua, että tuota aloe veraa lykitään nykyään vähän joka paikkaan - nenäliinoihinkin. Onkohan sillä oikeasti niin pieninä määrinä mitään hoitavaa vaikutusta? Kivoja värejä noissa aleo vera Nalle-langoissa kuitenkin on - sillä perustella valitsinkin langat lapaseen. Tykkään varsinkin tuosta vaalean harmaasta sävystä (010) - se on melkein valkoinen, muttei kuitenkaan liian hohtava.


Polkkaraitapipon kudoin lapasten pariksi myöskin Novitan langoista -  tämän vuoden uutuudesta Temposta. Suhtauduin Tempoon aluksi vähän varauksella, koska siinä on peräti 35% akryyliä. Ajattelin, että se lähtee nukkaantumaan erilleen villakuiduista. Pipo on nyt kuitenkin ollut kovassa käytössä ja kestänyt erittäin hyvin. Värit ovat kirkkaat ja arkryylin ansiosta ne kiiltävät kivasti ja väri tuntuu myös pysyvän paikoillaan - ei pipo tosin ole vielä pesussa ollut, mutta tuskin sitä tulenkaan pesemään. Villavaatteitahan voi pesun sijaan huoltaa tuulettamalla ja pakastamalla, jos vaatteisiin ei tule varsinaisia tahroja. Pakastimessa kuolee pöpöt ja tuulettamalla eli "ilmapesussa" vaate löytää yleensä mukavasti myös alkuperäisen kuosinsa.

Tein sitten Temposta myös kokopunaisen pipon lahjaksi ystävälleni, mutta siitä ei valitettavasti ole kuvaa. Niistä tuli pitkän mallisia (ei valitettavasti näy kuvassa), säveltelin ohjeen omasta päästä kutoessani. Loin noin 76 silmukkaa, kudoin suljettuna neuleena pyöröpuikolla 8 aluksi noin 12 senttiä joustinta ja sitten lopun matkaa raeneuletta (sileäkin olisi varmasti käynyt) kunnes pipo alkoi olla sopivan pituinen ja sitten vaan kaventelin joka kolmannella kierroksella suunnilleen puolet pois kunnes silmukat alkoivat loppua (kärkeä kohti piti siirtyä pyöröpuikoilta sukkapuikoille ja ne sattuivat olemaan vähän pienemmät, suunnilleen kai kokoa 6).

Pipon kaveriksi innostuin kutomaan myös kaulurin samaisista Tempo-langoista, mutta vaikka siitä tulikin näyttävä, en oikein tykästynyt siihen käytössä. Mallin keksin taas omasta päästä ja tästä tuli nyt sitten vähän turhan löpsö, se ei oikein lämmitä kaulaa. Sittemmin olen jo ehtinyt kutoa tilalle punaisesta Tempo-langasta kaulahuivin, mutta siitäpäs ei nyt ole kuvaa. Kauluri on vielä olemassa, mutta taidan purkaa sen ja tehdä langoista jotain muuta kivaa, kunhan tässä ehdin. (Purkaminen on niin hidasta ja sotkuista hommaa, äh.)

Tein Temposta punaiset kukkalapaset myös rakkaalle puolisolleni, mutta niistäkään ei nyt valitettavasti ole kuvaa. Ovat kuitenkin kuulemma olleet mukavat ja lämpimät.

Esittelen tässä myös erään jo alku syksystä valmistuneen työn, joka ei aiemmin ole päässyt blogiin - nimittäin halloween-tunikani. Itse kyllä näytän tuossa voimakkaalla salamalla otetussa kuvassa niin platkulta, että tekisi mieli rajata pää pois kuvasta. Koittakaa kestää ja kiinnittäkää huomionne neuleeseen. ;)

Kudoin tämän paidan aiemmin mainostamani Pretty in Punk-neulekirjan jännittävällä ohjeella. Paita kudottiin pyöröpuikoilla kokonaan suljettuna neuleena - se on siis saumaton putkilo. Hihat tehtiin samaan tapaan kuin peukalot lapaseen eli silmukoita jätettiin odottamaan, niiden tilalle luotiin uusia kudottiin hiha ja sitten samalla tavalla toinen, lopuksi poimitiin puikoille harteilta, rinnankohdalta ja selästä silmukat ja kudottiin kavennellen kaulus jälleen suljettuna neuleena. Punk henkisesti neuleeseen myös tehtiin tahallaan reikiä tiputtelemalla silmukoita silloin tällöin ja nostamalla puikolle ylivetosilmukoita niin kuin reikäneuleessa. Oma tuunaukseni oli kutoa neuleen hihan suihin ja helmaan isolla virkkuukoukulla koristepitsit. Sillä tavalla punk-tunikasta tuli ladympi. Punk-neule valmistui todella nopeasti, sillä se kudottiin jätti-isoilla puikoilla. Itse käytin pyöröpuikkoa 10 ja hihoihin sukkapuikkoja 6, vaikka ohje ehdotti peräti puikkokokoa 15. Suomessa ei tosin taideta edes myydä niin jymyjä pyöröpuikkoja. En tiedä, onko tunika näissä kuvissa ihan edukseen, mutta kovasti olen siitä tykännyt ja usein käyttänyt. Lanka on ihanan pehmoista Novitan Rose Mohairia. Olen miettinyt, että tästä voisi tehdä variaation jonkun toisen värisenä ja ehkä vähän pienemmällä silmukkakoolla.

Olen tässä viime aikoina pohdiskellut käsityöharrastukseni ja feminismin suhdetta toisiinsa. Minusta nimittäin käsitöiden näpertäminen on feminististä puuhastelua. Aina en ole ajatellut niin.

Peruskoulussa inhosin käsitöitä. 90-luvulla pienellä maalaispaikkakunnalla käsityöryhmiin jakaannuttiin selkeästi sukupuolen mukaan; tytöt "rättikässään" ja pojat teknisiin töihin. Neljännellä luokalla ryhmiä vaihdettiin muistaakseni yhden lukukauden ajaksi - muistan hakanneeni puupalikan kiinni toiseen ja maalanneeni sen siniseksi. Sitä sanottiin sitten laivaksi ja kyllä se muistaakseni kelluikin. Sillä aikaa pojat olivat virkanneet jonkinlaiset patalaput. Yhden "narrikuningas"-lukauden jälkeen me tytöt taas kudoimme sukia ja pojat nakuttelivat kasaan linnunpönttöjä ja koronalautoja. Yläasteella käsitöitä oli enää seiskalla ja sinä vuonna pari rämäpäistä tyttöä liittyi "poikien käsityöryhmään". Itse kudoin edelleen samaa sukkaa kuin vielä ala-asteen puolella. Päättelin, että on helpointa pysyä rättikässäryhmässä, vaikka vihasinkin sukkapuikkoja.

Miksi käsityöt sitten eivät peruskoulussa jaksaneet innostaa? Ensinnäkin käsityö oli himputin hankalaa. Omat motoriset kykyni saati keskittymiseni ei sen ikäisenä oikein riittänyt sukkapuikkojen kanssa ähertämiseen. Työt, joita ala-asteikäisillä teetettiin olivat verrattain vaikeita - villasukka oikeaopisella kantapäällä ja lapasta kiilapeukalokavennuksella. Alettuani aikuisena harrastaa käsitöitä olen huomannut, että monia hauskoja ja paljon helpompia malleja on olemassa. Lisäksi käsityönopettajani olivat varsinaisia tiukkiksia. Jos yksikin silmukka oli tipahtanut monta kierrosta sitten, opettaja purki armotta koko työn tipahtamiskohtaan ja pisti kutomaan uudestaan. Se oli lannistavaa. Työt eivät tuntuneet koskaan tulevan valmiiksi. Sittemmin olen oppinut, että esimerkiksi tippuneen silmukan voi helposti poimia pitkänkin matkan päästä virkkuukoululla ja monia muitakin pieniä virheitä voi paikkailla, peitellä tai ylipäätään jättää huomiotta, jos ne eivät vaikuta valmiin vaatteen toimivuuteen. Minusta tekemisen meininki saa omissa käsitöissä näkyä. Perinteisempää koulukuntaa edustaneet käsityönopettajani eivät peruskoulussa olleet samaa mieltä.

Ehkä vastenmielisintä hankalissa käsitöissä oli kuitenkin kouluaikana minulle se, että ne olivat "naisten hommia". Olin poikatyttö tai ehkä ennemminkin tavoittelin jonkinlaista sukupuolineutraaliutta - alleviivatut sukupuoliroolijaot ahdistivat minua. Ahdistavat toki edelleenkin, mutta kouluikäisenä se ahdistus oli jotenkin akuutimpaa - ehkä oman osaksi oman puperteetin eli fyysisen sukupuolistumisen vuoksi tai koska koulussa oli paljon erilaisia oppilaita sukupuolittavia käytäntöjä - kuten käsityö- ja liikuntaryhmät.

Lapsena ja teini-ikäisenä perinteiset naiselliset käsityöt - kutominen, virkkaaminen ja ompeleminen - näyttäytyivät minulle jonain ärsyttävän, vanhanaikaisen naiskuvan symboleina. Ajattelin, että minusta ei kyllä tule aikuisena mitään virkkaavaa ja pullaa leipovaa kodinhengetärtä, pikkuvaimoa ja kotiäitiä. Jaksoin vänkyttää käsityönopettajalleni, ettei minun tarvitse oppia, miten villasukka kudotaan - etten koskaan tule tekemään sillä tiedolla mitää-ää-än. Ajattelin, että jos poikien ei tarvitse osata kutoa sukkia, miksi minun pitäisi?

Suhteeni käsitöihin muuttui, kun lukion jälkeen menin puoleksi vuodeksi kotitalouskouluun. Kotitalouskoulu oli veto, joka yllätti varmaankin kaikki minut tunteneet - myös minut itseni. Kävi kuitenkin niin, etten päässyt suoraan yliopistoon lukion jälkeen, ja halusin kuitenkin kiihkeästi opiskella jotain - ihan mitä vaan, vaikka sitten käsitöitä, ruuanlaittoa, siivousta, vaatehuoltoa ja kotitalouden hallintaa.

Kotitalouskoulussa minulle sattui olemaan todella mukava käsityöopettaja, joka sai minut innostumaan käsillä tekemisestä. Opettaja ei niuhottanut, jos töihin tuli pieniä virheitä, kunhan tekijä ja käyttäjä itse oli tyytyväinen lopputulokseen. Yhtäkkiä näinkin käsityöt aivan uudenlaisena mahdollisuutena ilmaista itseäni - olin aina valittanut, ettei kaupoista löydy vaatteita, jollaisia haluaisin käyttää. Nyt tajusin, että tekemällä itse saa periaatteessa käyttöönsä juuri sellaisia vaatteita kuin haluaa!

Oppittuani käsitöiden alkeet aloin myös arvostaa käsitöiden tekemistä aivan uudella tavalla. Aiemmin olin ajatellut, että käsitöiden tekeminen on mallin ja ohjeiden orjallista seuraamista, mutta nyt tajusin, että käsityöt voivatkin olla myös aivojumppaa - ihan niin kuin vaikka ristikkojen ratkominen, pokeri tai matemaattisten yhtälöiden ratkominen. Perusjutut opittuaan käsityön tekijä voi rueta soveltamaan oppimaansa itse, ohjeita ei tarvitse seurata orjallisesti vaan erilaisia juttuja voi yhdistellä ja sitä kautta luoda uutta. Onnistuakseen täytyy kuitenkin ottaa monenlaisia asioita huomioon - sopiiko tämä materiaali tuollaiseen työhön, jos käytän tähän malliin noin ohutta lankaa, miten silmukkamäärät lasketaan uusiksi, miten kappaleet yhdistetään toisiinsa jos kavennan ne näin, miten nämä värit sopivat yhteen... loputtomiin! Ja se on hauskaa ja jännittävää.

Nykyään haluankin aina kokeilla uudenlaisia malleja ja tekniikoita - oppiakseni uutta. (Tällä hetkellä työn alla on ensimmäinen reikäneulemalli. Mahtavaa tajuta, miten yksinkertaisilla kavennuksilla ja levennyksillä voi tehdä kaunista kuviota. Esittelen senkin tekeleeni täällä blogissa kunhan se joskus valmistuu.) Koen myös avaruudellisen hahmotuskykyni - tuon ah, niin maskuliinisen kyvyn - kehittyneen päätähuimaavasti käsityöharrastukseni ansiosta. Käsitöiden tekeminenhän on nimittäin geomertiaa - kavennuksia, levennyksiä, kappaleiden yhdistämistä. On jännää miettiä, että miten nämä hihat ja hihan suut pitää muotoilla, että ne istuvat nätisti yhteen tai missä suhteessa tätä pipoa pitää kaventaa, että siitä tulee suippo ei tylppä. Aluksi se vaatii laskeskelua ja kokeilua, mutta vähitellen yhä useammat tuollaiset asiat ovat alkaneet hahmottua itsestään.

Käsityöharrastajana olenkin alkanut arvostaa perinteistä naisellista käsityökulttuuria aivan uudella tavalla. Välillä tekee mieli kiljua, että kuka kaikki nämä monimutkaiset ja hienot käsityömallit ja tekniikat oikein on aikoinaan keksinyt! Jos minulta vaatii monimutkaisia matemaattisia laskelmia päätellä, miten pipo olisi järkevintä kaventaa, kuinka samaan johtopäätökseen on joskus tuhat vuotta sitten päässyt joku täysin kouluttamaton nainen? Ihmeelliseltä tuntuu myös ajatella, kuinka pitkään käsitöitä on tehty ja kuinka kaukaa edelleen käsityöharrastajien käytössä olevat tekniikat ja perusmallit periytyvät.

On uskomattoman hienoa, kuinka tämä perinne ja tieto on välittynyt sukupolvelta toiselle - ja siis nimenomaan naissukupolvelta toiselle, vaikka toki "rättikäsitöitä" ovat kaikkina aikoina tehneet myös miehet. Minun sukupolveniko katkaisisi tämän ikiaikaisen kulttuuriperinteen? Ei, jos se on minusta kiinni! Juuri siksi koenkin käsityöharrastuksen nykyisin myös feministiseksi teoksi - haluan vaalia ja viedä eteenpäin omalta osaltani käsityöperinnettä, jota minua ennen ovat omalta osaltaan ylläpitäneet äitini, isoäitini, heidän äitinsä, heidän äitinsä ja niin edes päin. Samalla haluan julistaa, että tämä perinteisesti naiselliseksi puuhasteluksi mielletty harrastus on arvokas, hyödyllinen ja älyllisesti kehittävä. Jos tämä on naisten hommaa, minä teen sitä ylpeästi - ja kannustan tietysti myös kaikkia miehiä kokeilemaan.

Lapasia, sukkia ja ylipäätään vaatteita tarvitaan aina. Ei ole mitään häpeämistä siinä, että osaa tehdä niitä hyvin - olipa sukupuoli mikä hyvänsä. En toki halua vähätellä perinteisiä miesten käsitöitäkään - itseasiassa haluaisin vielä tässä elämässä oppia myös metalli- ja puutöiden alkeet. Mitä kaikkea sitä voisikaan kotiinsa rakentaa! Vaikka lapsena inhosin koulun käsitöitä, osaan nyt arvostaa suomalaisen peruskoulun kädentöiden opetusta. Sehän on hyvin harvinaista - useimmissa maissa koulussa keskitytään teoria-aineisiin, lukuunottamatta kenteis liikuntaa. Ei tietenkään kaikista ihmisistä tarvitse tulla käsityötaitureita, mutta eipä kaikista toisaalta tule muusikkoja tai fyysikkojakaan ja silti näitäkin aineita opetetaan koulussa kaikille. On ihan hyvä hallita perustaitoja monelta alalta. Kun itse aikuisena ryhdyin harrastamaan käsitöitä vapaasta tahdostani, huomasin pian, että lapsena vastentahtoisestikin opitut tekniikat olivat kolisseet perille. Pienen hapilun jälkeen kädet vain tuntuivat tietävän, mitä tehdä - kuinka palkitsevaa.

Suomalainen käsityöiden opetus on muuten tällä hetkellä ajankohtainen feministinen kysymys, sillä opetusministeriön työryhmä pohtii parhaillaan, miten käsityöopetus tulisi toteuttaa peruskouluissa entistä sukupuolineutraalimmin. Vaihtoehtoina pidetään, että sekä teknisiä- että tekstiilitöitä opetettaisiin sekä tytöille että pojille yhtä paljon tai että aineet eriytettäisiin entistäkin selkeämmin kahdeksi eri aineeksi, jolloin oppilaille jäisi - periaatteessa sukupuolesta riippumatta - mahdollisuus valita kumpi tahansa. Tässä mallissa on kuitenkin käytännössä se ongelma, että se saattaa piilevästi jatkaa ja vahvistaa perinteistä sukupuolijakoa käsityön opetuksessa. Useimmat kymmenvuotiaat, kun varmaan kuitenkin valitsevat kumpaan käsityöryhmään haluavat kuulua joko kaverien tai vanhempien mielipiteen perusteella. Aihetta on käsitelty viimeisimmässä Tulvassa Maisa Akkolan jutussa "Vasara vai sukkapuikko?" (Tykkäsin muuten viimeisimmästä Tulvasta tosi paljon - se ei ärsyttänyt minua juuri ollenkaan. Olisiko päätoimittajan vaihdos vaikuttanut lehden linjaan positiivisesti.)

Itse en ota tässä kantaa siihen, kumpi malli sopisi perusopetukseen paremmin. Niin tai näin, omasta käsityöosaamisestaan kannattaa olla ylpeä - olivatpa ne sitten perinteisesti feminiinisiä tai maskuliinisia taitoja.

Ps. Kun omat kuvat loppuivat, Googlettelin tähän juttuun kuvituskuvia vähän sieltä täältä. Kuvat on linkitetty tähän ilman kummempia lupia. Kuvien lähteet:

1. vanha mustavalkokuva kutovasta naisesta; Vivian Swift -sivusto

2. kutova aasialaismies; Flickr; Liping Yangin photostream

3. kutova rokkari, Photobucket, majoryanyan

Linnanjuhlat, housut ja hameet

Tänään se sitten taas tapahtuu. Monta sataa erilaista iltamekkoa astelee jonossa kättelemään presidenttiä. Iltapukujen sisällä on kansanedustajia, diplomaatteja, urheilijoita, kulttuuriväkeä ja julkkiksia, mutta se ei ole lainkaan yhtä oleellista kuin se, mitä he ovat pistäneet päällensä. Ennusteiden mukaan tänäkin vuonna nähdään eniten mustaa ja sinistä, mutta Linnanjuhlia tänä vuonna ensimmäistä kertaa kommentoiva muotisuunnittelija Hanna Saren uskaltaa odottaa myös talvipastelleja, raikkaita tuulahduksia ja red carpet –loistokkuutta.

Raikkaat talvipastellit ja tuulahdukset nähdään sitten naisten päällä. Miesten päällä nähdään mustaa, mustaa, mustaa, mustaa, komea samelaisjuhla-asu, mustaa, mustaa, mustaa, afrikkalaisen diplomaatin komea kansallisasu, mustaa, mustaa, mustaa, poliiseilla ja militanteilla jotain keltaisia naruja olkapäällä ja rihkamanolosia killuttima rintapielessä, mustaa, mustaa, mustaa... Miesten juhlapukeutuminen on äärettömän pitkäveteistä katseltavaa. Väitänkin, että jos Linnanjuhliin ei osallistuisi naisia, edes suomalaiset eivät jaksaisi tunnista toiseen katsella tätä pitkäveteistä kättelyohjelmaa, joka yllätyksettömuudestään huolimatta vuodesta toiseen rikkoo maamme katsojalukuennätykset.

Harvoja poikkeuksia tyyperryttävän tylsässä miestenpukeutumisessa ovat Linnanjuhlassa rokkarit ja muut nuoret ja persoonalliset julkkismiehet. Heillä saattaa olla päällä jotain, mikä kyllä myös on mustaa ja lahkeellista, mutta mikä on sentään on saatettu leikata jotenkin vähän omaperäisemmin. Tällaisia erikoisuuksia varten on tapana pyytää presidentinkansliasta etukäteen erillislupa. Olipa lupaa persoonallisesen pukeutumiseen pyydetty eli ei silloin harvoin, kun joku mies uskaltautuu laittamaan päälleen jotakin hieman persoonallisempaa ja oman tyylinsä mukaista, tempaus on tapana leimata lehdistössä mokaksi. Minusta on kyseenalaista, voiko ihminen ylipäätään mokata, jos laittaa juhliin päällensä jotain, missä kokee näyttävänsä hyvältä ja millä tuntee juhlistavansa tapahtumaa? Jos oman harkinnan päälle tarvitaan jotain rajoja, eikö miesten pukeutumisellekin voisi laatia samatyyppiset rajamääritelmät kuin naisten iltapuvulle - että sen pitää peittää ne ja nämä kehon osat ja mahdollisesti olla valmistettu niistä tai näistä materiaaleista?

Minun mielestäni miesten juhlapukeutumisen saisi kyllä jo päivittää uudelle aikakaudelle. Miksi ylipäätään juhlapukeutumisessa pitää niin banaalilla tavalla alleviivata sukupuolieroa, kun arkipukeutuminen kuitenkin on nykyään menneisiin aikoihin verrattuna suhteellisen sukupuolineurtaalia? Tai ennemminkin naiset saavat nykyisin arkena pukeutua housuihin tai hameeseen, miten huvittaa, mutta miesten on aina vaan esiinnyttävä kaikkialla tylsissä kaksilahkeisessaan tylsässä sini-viher-ruskea-mustaassa väriskaalassaan. Naiset voivat halutessaan osallistua juhliinkin housuasuissa - Linnanjuhlissakin varmaan taas nähdään joku - mutta miesten päällä hameasu on edelleen ihmetyksen ja huvituksen aihe niin arkena kuin juhlassakin. Miksi miehet eivät emansipoidu ja pukeudu vapautuneemmin?

Naiset ovat jo vuosikymmenien ajan pukeutuneet housuasuihin tasa-arvon merkkinä, mutta miehillä ei edelleenkään ole tasa-arvoista vapautta tälläytyä hepeneihin. Tämä johtuu tietysti siitä, että tasa-arvoliikkeessä kaikki feminiininen nähdään perinteisesti vähempiarvoisena kuin maskuliininen; naisten kuuluu tavoitella itselleen maskuliinisia oikeuksia kuten oikeutta halutessaan pukeuta "järkevästi" housuasuun, mutta miesten ei kuulu tavoitella itselleen oikeutta pukeutua "hauskasti" tai "viehättävästi" hameseen tai mekkoon. Itse olen sitä mieltä, ettei naistenkaan yhteiskunnallinen tasa-arvoisuus suhteessa miehiin ole täydellisesti toteutunut ennen kuin miehet kokevat luontevaksi pukeutua halutessaan hameisiin. Vasta silloin perineiseen naiselliseen kulttuuriin ei enää suhtauduttaisi alentuvasti.

Tähän voi nyt tietysti sanoa, että miksi miesten pitäisi pukeutua mekkoihin, jos he viihtyvät komeissa puvuissaan. No eipä tietystikään pitäisikään pukeutua mekkoihin, jos viihtyvät puvuissaan. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin kohdannut elämässäni kymmeniä miehiä, jotka valittavat siitä, että juhliin pitää aina pukeutua epämukaviin ja tylsiin pukuihin ja kiristää se kravaatti kaulaan - tosin Linnanjuhliinhan kuuluu miehille se valkoinen frakkirusetti, joka varmaankin myös tuntuu tottumattoman kaulassa kummalta. Perheen naisväki sitten ihmettelee, että mikähän siinä on, kun näitä meidän äijiä ei ikinä saa pukeutumaan siististi mihinkään. No, en minäkään kyllä haluaisi pukeutua kaikkiin elämäni juhliin samanlaiseen mustaan housuasuun. Miksi miesten pitäisi?

Kuvat on linkitetty IRC-gallerian Linnanjuhlien juomapeliä käsittelevästä postauksesta ja MTV3.fi-sivuston Linnanjuhlien pukeutumiskoodia käsittelvästä artikkelista ja samaisen sivuston Julkkismiesten pahimpia pukeutumismokia Linnanjuhlissa käsittelevästä kuvareportaasista.

Olivia Goldsmith: Hylättyjen vaimojen kerho

En ole pitkään aikaan oikein ehtinyt lukea hyviä kirjoja. Sen sijaan olen lukenut huonoja. Tämä voi kuulostaa vähän omituiselta, mutta minusta huonoja kirjoja lukee paljon nopeammin kuin hyviä. Ehkä hyvien kirjojen kanssa jotenkin pysähtyy makustelemaan, kun taas huonojen kanssa voi vähän hypellä.

Omituiselta voi kuulostaa sekin, että luen huonoja kirjoja ihan mielelläni. Se on jotenkin rentouttavaa. Ei tarvitse paljon vaivata päätään, kun juonet ovat simppeleitä ja ennalta arvattavia. Huonoja kirjoja myös lukee etäisemmin kuin hyviä, ei samaistu samalla lailla. Ja samaistuminen taas, niin ihanaa kuin se onkin, saattaa olla myös vähän stressaavaa.Tiedättekö tunteen, kun eläytyy johonkin kirjan henkilöön niin vahvasti, ettei esimerkiksi malta lopettaa lukemista, koska on pakko saada tietää, mitä hahmolle tapahtuu? No, sitä "ongelmaa" ei ole huonojen kirjojen kanssa. Niitä voi lukea aina kerrallaan juuri sen verran kuin huvittaa.

Viimemmäksi tässä lukaisin Olivia Goldsmithin "Hylättyjen vaimojen kerhon" aka "The First Wives Club":in. Alkuteos on julkaistu 1992. Kirjan on "lyhentäen suomentanut" Pirkko Birström - ja silti tarina tuntui aika pitkitetyltä. Mitähän Birström on tästä lyhentänyt? Kirjan pohjalta on tehty suosittu elokuvakin, jota en ole nähnyt.

Kirjaa tituleerataan näköjään englanninkielisen painoksen kannessa "The original desperate housewifesiksi" ja yhtymäkohtia kieltämättä on. Tämäkin stoori alkaa siitä, että eräs nainen kuolee, ja sen kautta henkiin jääneiden naisten aiemmin tuttavalliset välit muuttuvat läheisemmiksi. Vanhat kaunat unohdetaan, sillä ystävän kuolema täytyy kostaa. Hän on nimittäin tehnyt itsemurhan, koska hänen ex-miehensä on ihmishirviö. Sattumoisin myös henkiin jääneen kaveruskolmikon miehet ovat sikoja ja lemppaavat heidät nuorempien naisten vuoksi. Tytöt päättävät kuitenkin, että nyt ei lannistuta vaan pidetään hauskaa ja pistetään ne äijät kärsimään.

Tarkoitus oli varmaankin samaistua oikeutettua kostoaan hakeviin naisiin ja alkupuolella kirjaa kyllä vielä samaistuinkin. Loppua kohden lukukokemus alkoi kuitenkin aiheuttaa aika outoa henkistä dissonanssia; aloin sääliä niitä kusipäämiehiä. Pääpahiksinkin niistä (sen vainajan exä) oli aika surkea tapaus, jonkinlainen sosiaalivammapää. Osa niistä miehistä vaikutti jopa aika sympaattisilta - varsinkin vanha mies, joka oli hylännyt vaimonsa, koska oli rakastunut nuoreen tyttöön (täysi-ikäiseen siis kumminkin) ja sitten se nuori tyttö olikin jotenkin mielenterveydeltään epätasapainoinen ja sekosi, mutta se mies parka kuitenkin loppuun asti rakasti sitä ja koki syyllisyyttä siitä, että oli jotenkin aiheuttanut sen tytön sekoamisen. Hyvin traagista. Ekojen vaimojen kosto tosiaan onnistui eli ex-miesten elämät pistettiin sitten lopuksi ihan palasiksi. Varmaan näin ei ollut tarkoitus käydä, mutta minusta hylättyjen vaimojen kerhon jäsenet tuntuivat lopuksi melko julmilta. Sääli- ja sympatiapisteet tosiaan alkoivat valua sinne ex-miekkosten puolelle.

Sääliksi kävivät myös kakosvaimot ja -tyttöystävät, joiden elämä tuhottiin siinä sivussa, kun ex-miehille kostettiin. Niistäkin kun osa vaikutti ihan symppiksiltä. Varsinkin sen pääpahisäijän (siis sen, jonka ex-vaimo oli tappanut itsensä) uusi vaimo vaikutti ihan siltä, että sen olisi pitänyt päästä osaksi vaimojen vertaistukiryhmää - se kusipää kun hakkasi sitä uuttakin vaimoa. Vaan eikös mitä, tämä nuori kakkosvaimo vaan hakattiin sairaalakuntoon (siis se mies hakkasi) ja jätettiin sitten sinne sairaalaan virumaan. Eivät menneet ykkösvaimot viemään sille viinirypäleitä. Tyttö parka.

Mietin myös, miten mielettömän sopimaton tällainen kirja olisi, jos sukupuoliasetelmat olisivat siinä olleet toisin päin eli jos ex-miehet olisivat päättäneet pistää heidät ikävästi jättäneiden ex-vaimojen elämät pärstäleiksi. Kirjan maailmassa lainalaisuuksiin tietysti kuuluu se, ettei asetelma yksinkertaisesti voisi olla toisin päin; miehet ne vaan on ne, jotka lähtee ja jättää ja vievät usein vielä yhteiden omaisuuden mennessään. (Tosin oli tässä sellainenkin stoori, jossa rikas nainen nimenomaan kosti varattomalle ex-miehelleen tuhoamalla sen taloudellisen toimeentulon.) Todellisuudessa kai kuitenkin joskus nainenkin on se, joka lähtee ja jättää miehen räytymään. Ja jos mies sitten rupeaa stalkkaamaan sitä naista ja tuohoamaan sen myöhempiää parisuhdetta ja työuraa ja muuta elämää niin mies on mustasukkainen patriarkaalinen sekopää.

Kirjassa suhtauduttiin myös tuomitsevasti siihen, että miehet ottivat itselleen uudet nuoremmat vaimot, mutta toisaalta yksi naisista sai itselleen myös kirjan aikana uuden nuoremman miehen ja se oli sitten vain hienoa. En oikein tajunnut logiikkaa. Kai se oli jotenkin se, että kun se nainen kerran oli jätetty niin sillä oli ikään kuin "oikeus" ottaa uusi nuori mies. Mutta se mies, joka oli jättänyt sen naisen ei olisi ollut oikeutettu ottamaan uutta nuorta naista tilalle. Minusta kohtuutonta, ikään kuin että se on sitten loppuelämänsä pahis, joka erosi ensin.

En vissiin ollut kohdeyleisöä.
Eikä ollut hyvää feminismiä tämä.
Itse asiassa sukupuolisovinisteja taisivat olla ne ensimmäiset vaimot. Toisin kyllä ne ensimmäiset miehetkin olivat sovinisteja. Kun sovinistit ja sovinistit tappelevat, ei se ainakaan feminismi ole, joka voittaa.

Jamie Babbit: But I'm a Cheerleader

Katsottiin Jamie Babbitin romanttinen komedia But I'm a Cheerleader (1999). En ollut nähnyt elokuvaa ennen, vaikka olen kyllä kuullut siitä. Tämä olisi varmaankin tehnyt minuun ison vaikutuksen vuonna -99.

Oikein hauska tätä oli katsella nytkin. Elokuvassa cheerleader Meganin ystävät ja uskonnolliset vanhemmat saavat päähänsä, että Megan on lesbo. Megan itse ei ole asiasta samaa mieltä lainkaan; hänhän seurustelee jalkapalloilijan kanssa, ylläpitää feminiinsistä ulkonäköä ja on sitä paitsi cheerleader. Megan raahataan kuitenkin mukinoista huolimatta eheytymisleirille, jossa hänestä ja yhdeksästä muusta homonuoresta on määrä tehdä kunniallisia heteroseksuaaleja. Meganin tapauksessa leiri toimii kuitenkin käänteisesti; Megan löytää todellisen ensirakkautensa ja toteaa sittenkin olevansa lesbo - miellyttipä se vanhempia eli ei.

Elokuva muistuttaa temaattisesti hieman Peter Jacksonin Heavenly Creaturesia (1994), mutta on tyylillisesti jotain aivan muuta. But I'm a Cheerleader kulkee eteenpäin humoristisena, hauskana ja keveänä, vaikka elokuva käsitteleekin yhteiskunnallista suvaitsemattomuutta ja vanhempien kykenemmättömyyttä hyväksyä lapsiaan sellaisina kuin he ovat. Draamailemaan Babbit ryhtyy vasta kuvatessaan pääparin kiellettyä rakkautta, ja sinnepä se draama romanttisessa komediassa tietysti kuuluukin. Eteerisen söpöt vaaleanpunaisen lakanan alla kuvatut pusuttelukohtaukset toivat mieleen

Baz Luhrmann Romeo + Julietin (1996).

Terävimmin elokuvan satiiri kohdistuu sukupuolisiin stereotypioihin, joiden odotetaan toteutuvan heteroseksuaalisessa parisuhteessa. Elokuvan heteroitumisleirin esittelemä heteroparisuhdemalli on niin groteski, että kuka tahansa ryhtyisi homoksi jo välttääkseen moista keinotekoista nukkekotielämäntapaa. Elokuvan herkullinen pinkkiä ja vauvansinistä tulviva puvustus ei päästä dualistista sukupuolinormia unohtumaan hetkeksikään. Itseasiassa huomattava osa elokuvan huumorista perustuu juuri Alix Friedbergin hulvattomaan puvustukseen ja lavastukseen - kannattaa katsoa melkein jo pelkästään sen vuoksi.

Samalla But I'm a Cheerleader hajottaa myös homoseksuaalisuuteen perinteisesti liitettyjä sukupuolisia stereotypioita. Leiriltä löytyy tosin neitihomoja ja butchlesboja, mutta elokuvan päähenkilö Megan säilyttää cheerleader/leidi/prinsessa-tyylinsä läpi elokuvan eikä koe tarvetta muuttaa tyyliään uuden gay-identiteettinsä myötä. Meganilla on elokuvassa myös peilihahmo; poikamainen, irokeesitukkainen palloilijatyttö, joka yrittää selittää tykkäävänäsä pojista ja olevansa hetero tyylistään huolimatta. "Now, no one gonna believe that - just look at yourself", vastaa kurssia vetävä piilohomo.

Hauska, söpö ja ihana elokuva.
Suosittelen nautittavaksi vaahtokarkkien ja kaakaon kanssa hyvässä seurassa.
Leffa on vain 85 minuuttinen, joten sen pariksi sopisi joku toinen feature-pituinen leffa. Vaikka aina yhtä suloinen Lukas Moodyssonin Fucking Åmål (1998). Tai vaikka vähän pitempi Kaizad Gustadin Bombay Boys (1998). Tai kaikki...

25 sopimatonta argumentaatiokeinoa

Kuten aiemmin olen kertonutkin, olen opiskellut tänä syksynä avoimella yliopistolla luovaa kirjoittamista. Opintoihin sisältyy myös toimittaja Putte Wilhemssonin vetämä tietokirjoittamisen kurssi, joka päättyi vast'ikään. Viime päivät olen käyttänyt näpyttelemällä luentomuistiinpanojeni pohjalta luentopäiväkirjaa, jonka perusteella kurssi arvioidaan.

Tietokirjoittamisen kurssin mielenkiintoisin osa oli mielestäni kahden luenon verran kestänyt osio, jossa Wilhemsson käsitteli tieteellisessä ja asiatekstissä sopimattomia argumentaatiokeinoja. Wilhemsson oli listannut näitä yhteensä 25, mutta monissa kohdissa on lisäksi aika monta aliotsikkoa. Tekstiä näistä virheargumenteista ja muista asiatekstikömmähdyksistä kertyi niin paljon, että ihan jännittää, miten Blogger pystyy käsittelemään näin pitkää tekstiä. Päätin kuitenkin julkaista tämän listan täällä blogissani.

Myös monien bloggaajien tekstit tavoittelevat asiaproosan tyyliä - samoin blogeihin kertyvät kommentit. Omaan blogini kommentoijat ovat aina esittäneet rakentavaa ja ystävällistä kritiikkiä, mutta joissakin lukemissani blogeissa - esimerkiksi Myytinmurtaja-blogissa osa kommenteista lipsuu välillä pahastikin asiattomuuksien puolelle - eikä Myytinmurtaja edes julkaise pahimpia älämölöttelyjä. Toivonkin, että tästä sopimattomien argumenttien listasta voisi olla jotakin iloa myös blogikirjoittajille ja -kommentoijille.

Olen tässä käsitellyt 25 sopimatonta retorista keinoa pääasiallisesti Putte Wilhemssonin mukaan ja siinä järjestyksessä kuin hän ne luennoillaan esitti. Tarvittaessa olen tukeutunut myös Wikipediaan sekä Skepsis ry:n sivulta löytyvään listaan argumentaatiovirheistä, joita Skepsiksen sivulla keskustelevia pyydetään välttämään.

25 tieteellisessä ja asiatekstissä sopimatonta argumentaatiokeinoa Putte Wilhelmssonin mukaan

1. 'Argumentum ad hominem' eli hyökkäys henkilöä vastaan tai henkilökohtaisuuksiin meneminen

• 'Ad hominem' on tyypillinen virhepäätelmä, jonka kaava on seuraavanlainen:

a. Henkilö X esittää argumentin A.

b. Henkilön X ominaisuuksissa on jotain vastenmielistä.

c. Siispä argumentti A on epätosi/epäpätevä.

→ Tyypillisiä syitä tällaiseen virhepäätelmään voisivat olla esimerkiksi se, että esimerkin X on homoseksuaalinen, nainen, feministi, ateisti tai vaikkapa oletettu rasisti. Usein vedotaan siihen, että X ei vain ymmärrä jotakin asiaa; esimerkiksi ateisti ei vain voi ymmärtää uskonnollista ajattelua tai että naiset ajattelevat asioita aina naisten logiikalla.

• 'Ad hominem' ei kuitenkaan ole automaattisesti sama asia kuin epäilyksen varjon langettaminen. Epäilyksen varjon langettaminen voi olla oikeutettuakin; on esimerkiksi syytäkin epäillä, että vaikkapa mobiilialan yrityksen X edustaja vähättelee matkapuhelimien säteilyn mahdollisia terveysriskejä tai esimerkiksi että henkilö, jolla ei ole mitään lääketieteellistä koulutusta on saattanut tehdä virhepäätelmiä vaikkapa H1N1-rokotteen toimintaperiaatteista.

Wikipediassa 'Argumentum ad hominem' -ilmiö on eritelty Wilhellmssonin luentoa yksityiskohtaisemmin erilaisiin alalajeihin, jotka myös haluan tässä esimerkkien avulla käydä läpi. Käyttämäni esimerkit eivät kuitenkaan ole suoraan Wikipediasta (esimerkiksi Rousseauta ja natsikorttia koskevat esimerkit keksin yhdistää tähän kontekstiin ihan itse).

• ad hominem abusivis (suora loukkaus)

  Esim. En alennu keskustelemaan kanssasi ateistisesta maailmankuvastani, koska olet tuollainen tunteellinen ja intellektuaalisesti laiska hömppä, joka tarrautuu epäloogiseen jumalkäsityksiinsä kuin pikkulapsi turvariepuun.

• ad hominem circumstantiae (asianhaaroihin vetoaminen)

  → mm. edellä mainitut sukupuoleen kohdistuvat loukkaukset 'ad virem' (mieheen) ja 'ad feminam' (naiseen)

  Esim. Mitäpä sinä voisit ymmärtää maanpuolustuksellisista realiteeteista, kun olet nainen.

• ad hominem tu quoque (argumentoijan sosiaaliseen habitukseen vetoaminen)

  → 'tu quoque' tarkoittaa 'sinäkin vielä' eli tällä argumentilla vedotaan siihen, että puhuja toimii itse toisin kuin opettaa.

  → Klassisena esimerkkinä 'tu quoque'-argumentaatiosta voisi pitää valistusfilosfi Voltairen 1700-luvulla filosofi Jean-Jacques Rousseauta vastaan esittämää kritiikkiä. Voltaire arvosteli Rousseaun kasvatusfilosofista teosta Émile (1762) sillä perusteella, että Rousseau itse oli epäonnistunut kotiopettajana ja luovuttanut kaikki viisi lastaan orpokotiin sitä myötä kuin nämä syntyivät äidin vastustuksesta huolimatta. Tämä kritiikki mainitaan edelleen lähes aina Émileä käsiteltäessä.

• kaivon myrkyttäminen

  Wikipedian mukaan ”(K)aivon myrkyttäminen tarkoittaa henkilöön kohdistuvaa argumentointia, jossa vasta-argumentti esitetään vihjailevalla tai ennakkoasenteisella kielenkäytöllä; näin ikään kuin myrkytetään se kaivo, josta vastustaja ammentaa voimansa.”

  → Esim. Näistä Laurin tieteellisistä käsityksistä valitettavasti paistaa se, ettei hän ole käynyt edes lukiota. Tai: Ennen kuin edes luette tämän tekstin haluaisin muistuttaa, että kirjoittaja on itse entinen vankilakundi.

  → Kaivon myrkyttämisen piiriin voitaneen lukea myös niin sanottu natsikortti eli Godwinin lakina verkkokeskusteluissa tunnettu periaate, jonka mukaan keskustelun pitkittyessä on yhä todennäköisempää, että joku keskustelijoista kuvainnollisesti vetää esiin natsikortin eli viittaa ad hominem -tyyppisellä argumentilla jotenkin natseihin.

  Wikipedian mukaan ”(K)äsitteen keksi amerikkalainen lakimies Mike Godwin vuonna 1990 havaittuaan verkon keskusteluryhmissä niin paljon natsivertauksia että niistä oli kehittynyt meemi. Godwin päätti harjoittaa meemimuuntelua (vrt. geenimuuntelu) luomalla vastameemiksi Godwinin lain ja alkamalla ahkerasti siteerata lakia verkkokeskusteluissa. Hänen yllätyksekseen vastameemi tarttui internet-kulttuuriin ja pian muutkin verkkokeskustelijat viittasivat siihen.”

Natsikortti-termistä on esiintynyt verkkokeskusteluissa ja mediassa sittemmin erilaisia muunnoksia kuten maahanmuuttajakortti, feminismikortti, ”etelän media” -kortti, ilmastonmuutoskortti ja jopa lautakasakortti.

Epävirallista Suomen mestaruutta natsikortin pelaamisnopeudesta pitää tällä hetkellä hallussaan mediapersoona ja kotiäiti Nina Mikkonen, joka ilmoitti tammikuussa 2009 Ylen Aamu-tv:ssä heti haastattelunsa aluksi, että päiväkotijärjestelmän idea pohjautuu SS-johtaja Himmlerin ajatuksiin. ”Tämähän (päivähoito) on ihan täydellistä totalitarismia ja fasismia, joka on tuttua jo Hitlerin ja Mussolinin ja Stalinin ajoista lähtien”, Mikkonen latasi. Youtuben ja Ylen Elävän arkiston kautta Internetissä levinneen haastattelupätkän kautta natsikortti tulikin vuonna 2009 monille suomalaisille tutuksi ja vaikiintui terminä myös kolumnistien arsenaaliin.

• ad hominem motivum (motiiviin vetoaminen, oma lehmä ojassa)

  'Ad homonem motivum' -argumentti lähestyy aiemmin käsiteltyä epäilyksen varjon langettamista ja nämä sekoittuvatkin helposti toisiinsa. Wikipedian artikkeli ei esimerkiksi tee näiden asioiden välille eroa. 'Ad hominem motivum' voi muistuttaa myös kaivon myrkyttämistä.

  → Esim. ”Taidatkin itse olla narkomaani, kun kannatat kannabiksen laillistamista.” tai ”Totta kai Anne vastustaa ydinvoimaa, sillä hän on kemisti ja hänen työpaikkansa riippuu öljyteollisuudesta.”

2. Olkinukke

Olkinukkena tunnetaan argumentaatiovirhe, jossa hyökätään varsinaisen tekstin (A) sijaan vastaväittäjän (X) sen pohjalta luomaa vääristeltyä karikatyyriä (B) vastaan. Kyse voi olla joko siitä, että vastaväittäjä (X) ei ole perehtynyt riittävän hyvin tekstiin (A), jota vastaan hän esittää väitteitä ja on käsittänyt siitä jotakin väärin tai siitä, että vastaväittäjä pyrkii tarkoituksellisesti manipuloimaan lukijoille/kuulijoille alkuperäisestä tekstistä (A) välittyvää mielikuvaa. Olkinukke on erityisen toimiva manipulaation keino silloin, kun X:n yleisö ei voi helposti tutustua lähteeseen (A), johon viitataan.

Wilhelmsson selitti olkinuken käsitettä filosofi René Descartesin (1600-l.) katresiolaista epäilyä koskevalla esimerkillä. Teoksessaan Mietiskelyä ensimmäisestä filosofiasta pohti, että koko reaalimaailmana pitämämme ympäristö voisi olla vain mielikuvituksemme tuotetta. Aikalaiset naureskelivat Descartesin teorialle todeten, että jos filosofi ei kykene erottamaan reaalimaailmaa mielikuvituksestaan, hänen pitäisi vain astua ulos ikkunastaan – kyllä todellisuus sieltä sitten tömähtää vastaan.

Wilhelmssonin kertoi Descartesin itsensä kuitenkin puolustautuneen näitä väitteitä vastaan kirjeessä, jossa hän vakuutti, ettei ole koskaan väittänyt, ettei erottaisi mielikuvitusta ja todellisuutta toisistaan.

Itseasiassa Mietiskelyä ensimmäisestä filosofiasta teoksessa myös tarjotaan selitys sille, miksi ihmisellä voisi olla aistihavaintoja, vaikka reaalitodellisuutta ei olisikaan olemassa. Descartes esittää, että aistihavainnot aiheutaisi kaikkivoipa demoni (deus deceptor), joka kykenisi luomaa mielelle aistihavaintojen illuusion peittääkseen sen tosiasian, että kuvittelemaamme realitodellisuutta ei ole olemassa. (Ideaa on sittemmin lainattu lukemattomissa länsimaisissa popkulttuurituotteissa – muun muassa Matrix-elokuvassa.)

Wilhelmsson muisteli olkinukke-termin olevan peräisin Aisopoksen saduista, mutta en löytänyt ainakaan Internetistä tälle väitteelle vahvistusta. Englannin kieliseen Wikipediaan on kirjoitettu termin ”strow man” alkuperästä näin: ”The origins of the term are unclear; one common (folk) etymology given is that it originated with men who stood outside of courthouses with a straw in their shoe in order to indicate their willingness to be a false witness. Another is that a man made of straw, such as those used in military training, is easy to attack. Attacking a straw man can give the illusion of a strong attack or good argument. In the UK, it is sometimes called Aunt Sally, with reference to a traditional fairground game.”

3. Asiaton autoriteettiin viittaaminen

   A. Arvostettu henkilö, jonka suuhun laitetaan sanoja

   → Esim. ”Einsten on sanonut, että ihminen käyttää vain 5% aivokapasiteetistaan!” → Tosiasiassa Einstein ei ole sanonut näin, mutta jollekin yleisölle moinen väite voisi hyvinkin mennä läpi. Tästä päästään tietysti siihen, että siteeraukset pitäisi aina pystyä palauttamaan johonkin luotettavaan lähteeseen.

B. Tunnettuun vastenmieliseen hahmoon viittaaminen

→ Esim. ”Hitlerkin oli kasvissyöjä.” → vrt. ad hominem ja natsikortti

→ Väite (voi) pitää sinäänsä paikkaansa, mutta on aiheen kannalta irrelevantti. → Mitä kasvissyönnistä kertoo, että Hitler oli kasvissyöjä?

C. Nimetön lähde

→ Esim. ”Eräiden tutkimusten mukaan...”, ”Monet tutkijat...”, ”On tiedeyhteisön yleinen mielipide...”, ”Olen lukenut jostain, mutta en nyt muista mistä...”

Nimettömien lähteiden alalaji ovat väärin siteeratut lähteet, jotka ovat erityisen yleisiä juhlapuheissa. Varsinkin improvisoidessaan puhuja laittaa helposti jonkin tunnetun lentävän lauseen väärän lähteen suuhun tai muistaa koko ajatuksen jotenkin väärin. Tällöin lähestytään myös olkinukkea. Lipsahdukset eivät ole tavattomia tekstissäkään – eteenkään, jos kirjoittaja siteeraa ulkomuistista eikä tarkista siteeraustaan mistään lähteestä. Lipsahdukset ovat usein tahattomia, mutta hyvin kiusallisia kirjoittajan/puhujan oman maineen kannalta.

Nimettömien lähteiden käyttöön liittyy inhimillinen taipumus unohtaa, mistä lähteestä jokin tieto on alunperin omaksuttu. Viittaussuhteen katketessa katoaa myös tieto lähteen luotettavuudesta. Risto Kunelius esittää tästä mielenkiintoisen esimerkin teoksessaan Viestinnän vallassa (s.134-135).

Kunelius kertoo 1950-luvulla Yhdysvalloissa toteutetusta tieteellisestä kokeesta, jossa kahdelle ryhmälle annettin luettavaksi sama teksti, mutta sen ilmoitettiin olevan peräisin samasta lähteestä. Toiselle ryhmälle ydinsukellusveneitä käsitelleen artikkelin lähteeksi ilmoitettiin tuolloin yleisesti epäluotettavana pidetty Neuvostoliittolainen sanomalehti Pravda, toiselle ryhmälle taas kirjoittajaksi väitettiin tuolloista Yhydysvaltain ydinaseohjelman johtajaa Robert J. Oppenheimeriä.

”Tulokset heti lukemisen jälkeen tulokset olivat odotettuja; molemmat ryhmät saivat tekstistä kosolti informaatiota asiasta, mutta vain uskottavan lähteen ryhmän ryhmän asenteet muuttuivat tekstin ehdottamaan suuntaan. Kiinnostavaksi tulokset muuttuivat kuitenkin neljä viikkoa myöhemmin tehdyissä uusintamittauksessa. Luotettavan lähteen vaikutus oli alkanut laskea, mutta samaan aikaan epäluotettavan lähteen kanta oli alkanut painaa entistä enemmän! Tutkijat selittivät tulosta sillä, että etenkin ne, jotka nyt olivat yhtä mieltä sanoman sisällön kanssa, näyttivät unohtaneen tiedon lähteen”, Kunelius kirjoittaa.

Esimerkki on aika pelottava. Saatan itsekin helposti sanoa keskustelussa, että ”olen lukenut jostain, vaikka en nyt muista mistä...” Kuinkahan usein silloin viittaa lähteeseen, jota itsekin pidin lukuhetkellä epäluotettavana?

D. Aseman arvokkuus

Tiedeyhteisössä ja yhteiskunnassa laajemminkin puhujan/kirjoittajan ajatuksia saatetaan usein arvioida hänen arvioidan hierargisen arvoasemansa perusteella – onko kyseessä opiskelija vai professori? Vaikka tällainen arvottaminen voi tuntua luonnolliselta, on kuitenkin hyvä muistaa, että on aina mahdollista, että professoritkin tekevät asiavirheitä ja opiskelijoilla saattaa olla asioista tuoreempaa tietoa kuin tieteellisen aktroteettiasemansa vakiinnuttaneilla henkilöillä – tai sitten toisin päin.

E. Aseman arvottomuus

Kirjoittaja/puhuja saatetaan olettaa ”tyhmäksi” esimerkiksi vähäisen koulutustaustan perusteella. Tällöin kuitenkin unohdetaan, että jostakin asiasta kiinnostunut ihminen on saattanut opiskella asiaa laajastikin omaan kiinnostukseen perustuen. Vastaväittäjä saattaa myös aliarvioida keskustelukumppaninsa asiantuntemuksen – esimerkiksi kaunokirjallisen tekstin kirjoittaja voi olla myös historian tutkija tai muotiblogin kirjoittaja voi paljastua tohtoriksi.

F. Yleinen mielipide

”Tieteellisen yhteisön yleisesti hyväksymä mielipide” voi toki olla väärä. Erilaisiin eetteriteorioihin esimerkiksi ”uskottiin” tieteellisen yhteisön piirissä laajasti aina Einsteinin suhteellisuusteoriaan asti.

G. Harvinainen, poikkeava mielipide

Mielipiteen mielenkiintoisuutta voidaan pyrkiä lisäämään myös korostamalla sen harvinaislaatuisuutta. Tutkija voi pyrkiä leimaamaan muiden tieteenalansa edustajien mielipiteet trendien perässä juoksevaksi massasieluisuudeksi, kun taas tutkijan omat mielipiteet ovat omaperäisyydessään lahjomattomia ja itsenäisiä. Omaperäisyys ei kuitenkaan vielä tee hypoteesista faktaa.

4. Vetoaminen tiedon puutteeseen

→ ”Todisteen olemattomuus ei ole olemattomuuden todiste.”

Tiedon puutteeseen vedottaessa väitetään, että jos jotakin ei ole todistettu vääräksi, sen täytyy silloin olla oikein – ja päinvastoin.

→ Esim. ”Koska ei ole todistettu, että joulupukkia ei olisi olemassa, joulupukin täytyy olla olemassa.” TAI: ”Koska Jumalasta ei ole olemassa yhtään konkreettista todistetta, Jumala ei voi olla olemassa.”

5. Vetoaminen toistoon

a. Puhuja/kirjoittaja käyttää omassa puheenvuorossaan/tekstissään lähteen omaisesti omaa aiempaa puhettaan/tekstiään → ”kuten olen todennut” → Toistelemalla omaa mielipidetään puhuja/kirjoittaja yrittää tehdä siitä vakuuttavamman oloisen.

b. Mielipiteen väittäminen oikeaksi, koska siitä on kirjoitettu entistä enemmän viime aikoina. → On jopa mahdollista, että kirjoittaja itse on kirjoitellut mielipiteestään viime aikoina erilaisiin julkaisuihin.

6. Vetoaminen voimaan

   On tietysti luonnollista, että tutkimusjohtaja valitsee jossakin tietyssä tiedejulkaisussa julkaistavat artikkelit ja tiedot, jos näistä tulee kiistaa. Laajemmin ajatellen ei kuitenkaan ole hyvä, jos korkeammassa arvoasemassa olevat pystyvät estämään yhteisössä alemmassa arvoasemassa olevien henkilöiden mielipiteiden julkaisun. Aiheesta on keskusteltu laajasti erilaisilla Internetin keskustelufoormeilla. Voiko jonkin foorumin moderaattori sensuroida joidenkin keskustelijoiden mielipiteet vain, koska ne eivät tue hänen omaa mielipidettään?

   → vrt. Aseman arvokkuus

7. Vetoaminen seurauksiin

   ”Jos kaikki tekisivät niin kuin sinä, mitä siitä seuraisi.”

   a. irrationaaliset kärjistykset

   → Esim. ”Jos homot saavat mennä naimisiin, kohta naidaan sikojakin.” TAI: ”Jos peruskoululaisille jaetaan kondomeja, suomalaiset kuolevat sukupuuttoon.” (← HS:n nettikeskustelusta poimittua)

   b. valmiiksi viitoitettu polku

   → Esim. ”Jos suomalaisten punaisten vallankumouspyrkimykset vuonna 1918 olisivat onnistuneet, Suomi olisi todennäköisesti liitetty osaksi Neuvostoliittoa.” → Historioitsija Heikki Ylikangas on vastannut tähän argumenttiin, että jossittelut ovat henkilökohtaisia mielipiteitä, eivät historiatutkimuksen piirissä.

8. Väärä vastakkainasettelu

   Yleisessä keskustelussa ja tieteellisissä väittelyissäkin asetetaan usein kilpailemaan vastatusten asioita ja ideologioita, jotka eivät loogisesti tarkastellen ole toistensa vastapareja.

   Viime aikoina on ollut yleistä asettaa vastakkain esimerkiksi islam ja demokratia. Näistä kuitenkin islam on uskonto ja demokratia taas poliittinen järjestelmä, eivätkä ne siis sellaisinaan sovellu vertailukohdiksi. Loogisempia vastapareja voisivat olla esimerkiksi islam ja kristinusko tai demokratia ja teokratia. Kun islamilaisuus ja demokratia asetetaan vastakkain muodostuu subtekstiksi, ettei islamilaisissa maissa ole poliittista järjestelmää tai ettei demokraattisissa maissa ole uskontoa.

   Toinen esimerkki väärästä vastakkainasettelusta on mielestäni feminististen naisten ja transsukupuolisten miesten asettaminen vastakkain joissakin feministisissä keskusteluissa. Feminismi on kuitenkin aate kun taas transsukupuolisuudessa on kyse sukupuolikokemuksesta. Tällaisen vastakkainasettelun taustalta paistavat ainakin ajatukset joiden mukaan mies ei voisi olla feministi ja että transsukupuolisuus – tai ylipäätään sukupuolikoemus – olisi yksilön vapaaehtoinen valinta. Feministinaisten vastakohdaksi sopisivat paremmin epäfeministiset naiset tai sukupuolisovinistit (joita transmiehet eivät suinkaan välttämättä ole). Transmiesten vastapari puolestaan voisivat olla joko biomiehet tai (trans)naiset – riippuen kontekstista. Toisaalta tuntuu aika keinotekoiselta ylipäätään asetella vastakkain erilaisia sukupuolisia kokemuksia.

9. Kehäpäätelmä

   → tunnetetaan latinankielisillä nimillä petitio principii, circulus in probando tai circulus vitiosus

   Kehäpäätelmän kaava on itsesään yksinkertainen:

   1. A on B:n premissi eli lähtökohta tai peruste

2. Todisteeksi B:lle esitetään A

3. Alkuehdoksi (premissiksi) A:lle esitetään B

Käytännössä kehäpäätelmä usein piilotetaan monimutkaisen esitystavan alle, jolloin niitä on vaikea havaita ja niistä on vaikea myös esittää esimerkkejä. Putte Wilhemsson esitti kehäpäätelmästä kaksi esimerkkiä.

Esimerkki 1: Eetteriteoria

Eetteri on hypoteesi, luotu käsite, jonka avulla pyrittiin selittämään fysikaalisesti muun muassa sähkömagneettisten aaltojen käyttäytymistä. Eetterin ajateltiin olevan painoton ja näkymötän kaikkeuden täyttävä aine. Eetteri esiintyi jo aristoteelisessä maailmankäsityksessä yhtenä peruselementtinä veden, tulen, maan ja ilman lisäksi. Myöhemmin eetteriteoriaa laajensivat muun muassa Descartes, Newton ja Kelvin.

Eetteriteorian otettiin premissiksi monenlaisiin fysikaalisiin päättelyketjuihin ja sen avulla pystyttiin oikein mukavasti selittämään monia aiemmin mystisiä fysikaalisia ilmiöitä. Kokeellisesti eetterin olemassa oloa ei kuitenkaan yrityksistä huolimatta pystytty todistamaan. (Michelsonin-Morleyn koe , 1881) Lopullisen kuoliniskun eetteriteorialle antoi Einsteinin suhteellisuusteoria.

Esimerkki 2: Han van Meegereen Vermeerit

Muotokuvamaalari ja taideväärentäjä Han van Meegeren esitteli taideyhteisölle 1930-luvulla lukuisia ”löytämiään” aiemmin tuntemattomia 1600-luvulla maalaneen Jan Vermeerin töitä. Van Meegeren onnistui huiputtamaan useita Vermeerin taiteen asiantuntijoita ja hänen töitään otettiin lukuisten museoiden kokoelmiin (eteenkin Amsterdamin valtion museoon Rijksmuseumiin) ja esitettiin näyttelyissä Vermeerin oikeiden töiden rinnalla. Petoksen lopulta paljastuttua van Meegerin väärennöksille aitoustodistuksia eniten myöntänyttä asiantuntijaa – tohtori Paul Coremansia – vaadittiin selittämään, kuinka niin monet van Meegerin väärennöksistä olivat saattaneet mennä läpi. Paul Coremans joutui myöntämään alkaneensa verrata ”uusia” Vermeereitä van Meegeren julkisuuteen aiemmin tuomiin ”uusiin” Vermeereihin. Verrattuina toisiinsa väärennetyt teokset olivat vaikuttaneet aidoilta. Virheellinen premissi siis mursi Coremansin standardit.

10. Virheellinen päättelyketju

    Virheelliset päättelyketjut ovat tyypillisiä, kun jotakin asiaa kauhistellaan tai siitä pyritään varoittamaan. Ääriesimerkki virheellisestä päättelyketjusta voisi olla tällainen:

    Esimerkki 1: ”Kun pankkikortteihin pannaan mikrosiru, niin ihmiset alkavat ostella holtittomasti ilman minkään laisia rajoja ja lopulta se johtaa siihen, että EU:sta tulee supervalta!”

Esimerkki 2: Virheellisiä päättelyketjuja esiintyy kuitenkin tieteellisemmässäkin ajattelussa – ja usein ne ovat nimenomaan kehäpäätelmän omaisia. Lääketieteen ja psykologian piirissä esimerkiksi homoseksuaalisuuden ajateltiin aina 1970-luvulle asti olevan suorassa yhteydessä masennukseen, skitsofreniaan ja itsetuhoisuuteen. Hypoteesin tueksi koottiin myös laajaa case study -tutkimusaineistoa; monet homoseksuaalit todella olivat masentuneita, itsetuhoisia ja skitsofreenisia. Heillä vaikutti olevan ongelmia myös vanhempiensa kanssa – vanhempien rakkauden puutetta esitettiin jopa homoseksuaalisuuden syntysyyksi. Sittemmin suvaitsevaisuuden lisääntyessä ja homoseksuaalien ihmisoikeustilanteen kohotessa homoseksuaalien taipumus masennukseen, itsetuhoisuuteen ja skitsofreniaan on kuitenkin selkeästi vähentynyt ja jopa suhteet vanhempiin näyttäytyvät tilastoissakin entistä paremmilta. Mikä siis olikaan syy ja mikä seuraus?

11. Non sequitur - ”ei seuraa”

    → Lähtökohdista ei välttämättä seuraa oletettua tulosta

    a. ”Nuorista tulee väkivaltaisia, koska he katsovat väkivaltaa televisiosta ja katsovat väkivaltaisia pelejä.”

    b. poistetaan lähtökohta eli televisio → jos lähtökohdan poistaminen ei poista ongelmaa eli väkivaltaa, väite ei voi pitää sellaisenaan paikkaansa.

    Non sequitur -virhe päätelmistä voidaan muodostaa myös seuraavat kaavat:

1. Jos A niin B → B → Siispä A.

→ Esim. ”Voikukat ovat keltaisia. Tämä kukka on keltainen. Tämä kukka on siis voikukka.” → Väite on non sequitur, koska premissi on vaillinainen. Siinä ei väitetä, että kaikki keltaiset kukat olisivat voikukkia.

2. Jos A niin B → Ei A → siispä ei B.

→ Esim. ”Ajattelen siis olen, joten jos en ajattele, en myöskään ole.” → Argumentti on non sequitur, koska B eli oleminen voi seurata muustakin kuin A:sta eli ajattelemisesta.

12. Puolitotuudet ja todisteiden unohtaminen

→ Tutkimustulosten väärentäminen

→ Esim. käytetään lähteenä tutkimusta, joka ei tosiasiassa käsittele samaa asiaa, kuin kirjoittaja, mutta kirjoittaja ei lainaa lähdettä riittävästi, jotta lukija voisi huomata, että on kyse puolitotuudesta.

→ Kiusallisesti kirjoittajan kanssa eräviä mielipiteitä esittävät tai erilaisiin tieteellisiin tutkimustuloksiin päätyvät lähteet voidaan myös jättää kokonaan pois tekstistä. Jos johonkin aihetta käsittelevään lähteeseen ei viitata ollenkaan, vaikuttaa kuin sitä ei olisi olemassakaan.

13. Tilastojen väärinymmätäminen tai tahallinen väärinkäyttö

a. Keskiarvo

→ ”Olemme kaikki keskimäärin yhtä pitkiä.”

→ ”Puolet amerikkalisista ovat keskivertoa tyhmempiä.” (→ Tätä on väitetty Eisenhowerin lausahdukseksi, mutta kuten Wilhemsson totesi, andekdootti on aina sidottava johonkin tunnettuun henkilöön.)

b. Otoksen edustavuus

Tyypillinen esimerkki liian pienistä otoksista ovat mainosten hyödyntämien tutkimusten kohderyhmät, joissa koeryhmässä on tapauksesta riippuen saattanut olla vain jotakin satoja tai jopa vain joitakin kymmeniä koehenkilöitä.

Koeryhmän kokonaisuus saattaa myös olla liian homogeeninen tai se voi edustaa liian kapeaa otosta väestöstä. Erilaisissa tieteellisissä kyselytutkimuksissa esimerkiksi käytetään useimmin koeryhmänä (amerikkalaisia) korkeakouluopiskelijoita, koska he ovat tutkijoille helpoimmin tavoitettava kansanryhmä. Miten laajasti tällaisen tutkimuksen voidaan ajatella edustavan kaikkia amerikkalaisia saati ihmisiä yleensä?

c. Yleisen säännön soveltaminen poikkeustapaukseen

Esimerkki 1: Jyrkkä sukupuolinormatiivisuus

Tyttöjen ja poikien erilaisista oppimistavoista on kerätty paljon tutkittua tietoa. Periaatteessa olisi tietysti järkevää soveltaa opittua eri sukupuolisten lasten opetukseen. Käytännössä ryhmissä on kuitenkin aina myös epätyypillisiä sukupuolensa edustajia, jotka voivat kärsiä tällaisista lähtökohdista annetusta opetuksesta. Miten pitäisi suhtautua esimerkiksi poikaan, jolla on ”tyypillisesti tyttömäinen tapa oppia”?

Esimerkki 2: Kansalliset ja rodulliset stereotypiat

Eri kansojen ja kansanryhmien kulttuureissa ja tavoissa on eroja. Näitä eroja voidaan myös tutkia ja niiden pohjalta voidaan luoda yleistyksiä;

suomalaisten on esimerkiksi tutkimuksissa havaittu käyttävän vähemmän elekieltä puhe-esiitymistilanteissa kuin monien muiden kansojen keskimääräisten edustajien – eteenkin etelä-eurooppalaisten. Yksilöiden väliset erot elekielen käytössä kuitenkin varioivat niin suomalaisten kuin muun maalaistenkin keskuudessa siinä määrin, että kenenkään alttiutta elekielen käyttöön ei voi suoraan päätellä henkilön edustamasta kansallisuudesta.

d. Tilastotuloksen palattaminen väärään premissiin

Toisinaan voi myös olla vaikea päätellä, mistä saavutetut tilastotulokset pohjimmiltaan johtuvat. Jos on esimerkiksi havaittu, että tytöt ja pojat oppivat peruskoulussa erilaisilla metodeilla, johtuuko tämä siitä, että tyttöjen ja poikien kognitiiviset prosessit ovat luontaisella tavalla erilaisia (johtuen esimerkiksi neurobiologiasta) vai onko kyseisen otannan lapset vain kasvatettu sukupuolinormatiivisesti niin, että he toteuttavat joitakin oppimiaan sukupuolistereotypioita oppiessaan? → Tutkimusten mukaan esimerkiksi pojilla on jo peruskouluiässä korkeampi kilpailuvietti kuin tytöillä eli he oppivat mieluummin erilaisten kisojen ja pelien kautta, kun taas tytöt työskentelevät ryhmässä mieluummin tasa-arvoisina. Voisiko tämä johtua kasvatuksesta?

14. Ennakkoluuloinen yleistys/kehystäminen

Myös ennakkoluuloisista yleistyksistä puhuessaan Wilhemsson käytti esimerkkinä sukupuolinormatiivisia stereotypioita. Naisten ja miesten roolien ”luonnollista” perinteistä työnjakoa perusteteltaessa vedotaan usein (myyttiseen) kivikauteen, jolloin miesten väitetään työskennelleen kodin ulkopuolella eläimiä metsästäen, kun taas nainen jäi kodin piiriin hoitamaan lapsia yms. Wilhelmsson huomautti kivikauden ihmisten olleen kuitenkin nimenomaan metsästäjä-keräilijöitä ja marjojen ja sienien keräilyn taas on perinteisesti oletettu olleen nimenomaan naisten työtehtävä. Wilhemsson totesi, että hänen nähdäkseen myös marjojen keräily on kodin ulkopuolella tapahtuvaa työtä, joten näin ollen ei voida väittää, että kivikauden naiset olisivat toimineet vain kodin piirissä.

Itse olen – esihistoriaan sen kummemmin perehtymättä – aina ihmetellyt, miksi ylipäätään oletetaan, että keskiaikaisissa yhteisöissä työnjako olisi ollut tiukan sukupuolinormatiivista. Minusta tuntuu täysin mahdolliselta, että kivikautiset naiset ovat osallistuneet eteenkin pienriistan kuten jyrsijöiden ja lintujen metsästämiseen – eteenkin niinä vuoden aikoina, kun ei ole ollut pahemmin mitään keräiltävää. Kivikauden miehet puolestaan ovat hyvinkin voineet osallistua keräilyyn – eteenkin parhaan marjastus- ja sienestyskauden aikana, jolloin työvoimaa tähän tehtävään on erityisesti tarvittu.

Samassa yhteydessä Wilhemsson puhui myös yleistyksestä, jonka mukaan miehet ovat naisia vahvempia ja menestyvät naisia paremmin urheilussa ja fyysistä voimaa vaativissa töissä. Jälleen kerran on kiinnitettävä huomiota yksilöiden väliseen vaihteluun. Keskimäärin miehet toki ovatkin naisia vahvempia, mutta esimerkiksi painonoston maailmanmestaruus luokassa kaikki naiset pystyvät nostamaan raskaampia painoja kuin painonnoston Suomen mestaruusluokan miehet.

Wilhemsson halusi mainita tässä yhteydessä myös, että ainoa Olympia- laji, jossa naisten huippusuoritukset ovat ohittaneet miesten huippusuoritukset on jousiammunta – jota voisi kivikauden lähtökohdista ajatellen pitää ”luontaisesti” hyvin miehisenä lajina. Wilhemssonin mukaan syynä naisten parempaan jousiammunta menestykseen on pidetty naisten kykyä paikallistaa maali hieman miehiä nopeammin. Wilhemsson vitsailikin, että naisten kyky löytää parhaat sukka-alennukset nopeimmin marketin alennusmyynnissä ei siis näin ollen johtuisikaan naisten kivikaudelta periytyvistä taidoista löytää marjoja nopeasti mättäältä vaan naisten kivikaudelta periytyvistä erinoimaisista jousiammunta taidoista – nopeasta maalin löytämisestä.

Yritin varmentaa Internetistä Wihlemssonin tietoa, jonka mukaan naiset todella olisivat ohittaneet jousiammunassa miesten huipputulokset, mutta jousiammunnasta kilpaillaan nykyaikaisissa Olympialaisissa niin monissa eri sarjoissa, etten onnistunut varmistamaan tietoa. Nopean tulosvertailun perusteella naisten ja miesten olympiatulokset näyttivät kuitenkin olevan hyvin lähellä toisiaan.

(KS.http://en.wikipedia.org/wiki/Archery_at_the_Summer_Olympics)

15. Tilastotieteen tulkinta eli kausaliteetin ja korrelaation ero

Tilastoja tarkasteltaessa on tärkeää tehdä ero kausaliteetin ja korrelaation välille, sillä ne eivät ole keskenään samanarvoisia tilastollisia todistusmetodeja. Kausaliteetin ja korrelaation eroa selitetään hyvin Wikipedian artikkelissa: ”Kausaliteetti eli syy-seuraussuhde tarkoittaa tilastollisessa yhteydessä, että yhden muuttujan arvosta seuraa toisen muuttujan arvo. Kahden muuttujan välinen korrelaatio taas tarkoittaa, että niiden arvot vaihtelevat aineistossa yhdessä, mutta kausaliteetin suuntaan ei oteta kantaa. Esimerkiksi tulojen ja eliniän tutkimus voi osoittaa, että rikkaat elävät köyhiä pidempään. Tällöin tulot ja elinikä ovat aineistossa korreloituneita. Tästä ei voida kuitenkaan johtaa kausaalisuhdetta, jonka mukaan varallisuus lisäisi elinikää. Korrelaatio voi syntyä kolmannen havaitsemattoman muuttujan vaikutuksesta, joka saattaisi olla esimerkiksi terveyspalveluiden saatavuus.” (http://fi.wikipedia.org/wiki/Tilastotiede#L.C3.A4hestymistapa)

Korrelaation ja kausaliteetin sekoittaminen voi johtaa huvittaviin johtopäätöksiin, joita tunnetaan myös kaskuina. Tilastojen mukaan esimerkiksi jäätelön kulutus ja hukkumiskuolemien määrä nousevat räjähdysmäisesti kesällä huipentuen heinäkuun puolessa välissä. Jäätelön myynti ja hukkumiskuolemat siis korreloivat keskenään! Suoraa kausaalista yhteyttä näiden välille ei kuitenkaan voitane vetää.

Kausaliteetin ja korrelaation tahallisella tai tahattomalla sekoittamisella voidaan myös tukea kehäpäätelmiä. Vrt. kehäpäätelmien yhteydessä esittämäni homoseksuaalisuuden ja masentuneisuuden suhdetta koskeva esimerkki.

16. ”Post hoc, ergo propter hoc” - Tämän jälkeen; tästä johtuen

Tässä argumentaatiovirheessä kronologian eli tapahtumajärjestyksen ymmärretään olevan sama asia kuin kausaliteetin eli syys-seuraussuhteen. Tämäkin ajatusvirhe voidaan esittää kaavan muodossa:

A:n jälkeen seuraa B, niinpä A aiheutti B:n.

Tällä virheellisellä logiikalla muodostetut päätelmät voisivat olla esimerkiksi seuraavan kaltaisia;

Esimerkki 1: Matti näki musta kissan juoksevan tien yli. Välittömästi sen jälkeen viereisen talon katolta liukui lumivyöry Matin niskaan. Tien yli juossut musta kissa siis aiheutti Matille onnettomuuden.

Esimerkki 2: Koulupoika pelasi tietokoneellaan väkivaltaista räiskintä peliä. Seuraavana päivänä poika otti isänsä lukitsemattomasta lipaston lokertosta käsiaseen, vei sen kouluun ja ampui koulukiusaajiaan. Väkivaltainen tietokone peli laukaisi pojan väkivaltaisuuden ja johti kouluammuskeluun.

17. ”Ad hoc” - tähän, tätä tarkoitusta varten

”Ad hoc”-termillä viitataan tieteellisten ja asiatekstien kritiikissä yleensä johonkin yksityiskohtaan, joka on lisätty tekstiin ikään kuin teorian ulkopuolelta, koska teoria olisi muuten ristiriidassa tosiasioiden kanssa. ”Ad hoc” saattaa tarkoittaa myös improvisoimista tai tilanteen mukaan säveltämistä – eteenkin puhe- tai väittelytilanteessa. ”Ad hoc”-syytteellä tarkoitetaankin, ettei argumentti ole jäsennetty, harkittu ja perusteltu tai perustu aiempaan pohdintaan vaan ennemminkin ”päähän pälähdykseen”. Tällaisia argumentteja kannattaa tietysti välttää jo siksikin, että ne ovat yleensä helposti kumottavissa.

”Ad hoc”-tyyppisenä hypoteesina voisi pitää esimerkiksi jo aiemmin toistuvasti käsittelemääni eetteriteoriaa, jonka avulla pystyttiin selittämään toimiviksi monia tieteellisiä teorioita, jotka eivät muuten olisi toimineet. Tieteen piirissä tunnetaan toisaalta myös ”ad hoc”-tyyppisesti vain ja ainoastaan jonkun tietyn teorian avuksi kehitettyjä hypoteeseja, jotka sittemmin ovat osoittautuneetkin tosiksi.

Albert Einstein kehitti alunperin niin sanotun kosmologisen vakion suhteellisuusteoriansa tueksi ”ad hoc”-tyyppisenä hypoteesina. ”Einstein lisäsi vakion yhtälöihinsä, koska oli tyytymätön siihen, että ne eivät sallineet vakaata maailmankaikkeutta. Jos universumin ainetiheys olisi riittävän suuri (kuten se näytti olevan), painovoima aiheuttaisi maailmankaikkeuden romahtamisen kasaan, minkä tasapainottamiseksi kosmologinen vakio otettiin kuvaan mukaan.” (http://fi.wikipedia.org/wiki/Kosmologinen_vakio)

Einstein itse kuitenkin hylkäsi kosmologisen vakion Edwin Hubblen havaittua, että maailmankaikkeus laajenee. Einstein kutsui kosmologista vakiota ”elämänsä suurimmaksi munaukseksi”. Eisteinin kuoleman jälkeen kosmologisen vakion hypoteesi on kuitenkin otettu uudelleen mukaan fysikaaliseen ajatteluun ja sille on pystytty esittämään myös kokeellista tukea. Nykyisin kosmologisella vakiolla selitetään muun muassa sitä, että maailmankaikkeuden on osoitettu laajenevan kiihtyvään tahtiin. Kosmologinen vakio oletetaan nykyisin kuitenkin huomattavasti pienemmäksi kuin Eisteinin teoriassa. (http://fi.wikipedia.org/wiki/Kosmologinen_vakio)

18. Falsifioinnin ja verifikatioinnin mahdottomuus

Falsifioinnilla tarkoitetaan jonkin väitteen osoittamista vääräksi. Tieteenfilosofi Karl Popper esitti 1930-luvulla, että kaikki tieteelliset teoriat pitäisi voida teoriassa osoittaa jollakin kokeellisella menetelmällä vääriksi, jotta teoriaa voidaan pitää tieteellisesti varteenotettavana. Popperilainen tieteenfilosofia pyrki näin erottamaan pseudotieteen ja muut epätieteelliset teoriat tieteellisistä teorioista.

Pian kuitenkin todettiin, että niin sanottuja matemaattisia universaaliväitteitä ei voida empiirisesti falsifioida. Falsifioinnin käsitteestä siirryttiinkin verifikatiointiin, jonka mukaan kaikki mielekkäät lauseet on pystyttävä todentamaan suorien havaintojen kautta. Verifikatiointia kritisoitiin kuitenkin sen ehdottomuudesta. Tieteenfilosofi Carl Hempel muodosti ongelmasta tunnetun korppiparadoksin; väitteen ”kaikki korpit ovat mustia” voisi verifioida vain tarkistamalla kaikki korpit nyt, menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Yhdenkin punaisen korpin löytäminen kumoaisi väitteen korppien mustuudesta. Näin ollen mielekkäiden verifioitujen lauseiden esittäminen lähes mistään on mahdotonta.

Verifioitavuuden vaatimus voidaan kuitenkin ymmärtää myös lievemmin niin, että kaikkien tieteellisten tai ylipäätään ”mielekkäiden” väittämien tueksi olisi löydettävä jotakin todistusaineistoa. Emme ehkä voi väittää, että kaikki korpit olisivat mustia, mutta havaintojen perusteella voidaan todeta, että korpit vaikuttavat yleensä olevan mustia – albiinokorppeja lukuunottamatta.

Myös falsifioitavuutta pidetään edelleen tieteellisenä kriteerinä esimerkiksi humanististen tieteiden piirissä. Falsifioitavuuteen voidaan pyrkiä esimerkiksi tilastotieteellisien metodien avulla. Jos esimerkiksi väitetään, että peruskouluopettajan sukupuolella on vaikutusta eri sukupuolisten oppilaiden oppimistuloksiin, on toki perusteltua vaatia, että väitettä voidaan tukea joillakin empiirisillä tutkimustuloksilla. Muutoin väite jää ”mutu” eli ”musta tuntuu”-asteelle eikä ole tieteellinen.

Sen sijaan esimerkiksi fysiikan, eteenkin kvanttifysiikan, piirissä falsifioitavuuden vaatimuksesta ollaan osittain irtauduttu, sillä monet fysikaaliset teoriat eivät ole syntyessään empiirisesti falsifioitavissa, koska dataa puuttuu tai sen kerääminen on välineistön puutteellisuuden vuoksi mahdotonta. Erilaisia tieteellisiä teorioita falsifioivia empiirisiä kokeita pyritään tosin tekemään sitä mukaa, kun hallussa oleva välineistö sen mahdollistaa. Darwinin luonnonvalintateorian tueksi ei esimerkiksi vielä Darvinin omana aikana ollut kertynyt riittävästi dataa, jotta teoriaa olisi voitu pitää falsifioitavana, mutta sittemmin erilaista dataa teorian tueksi on kertynyt siinä määrin, että useimmat luonnontieteilijät pitävät teoriaa nykyisin falsivioitavissa olevana ja todeksi osoitettuna.

19. Uskonnolliset termit irrallaan kontekstista

Wilhemsson halusi varoittaa myös uskonnollisen terminologian käyttämisestä tieteellisessä tekstissä. Kyse on ennen kaikkea tyylirikosta. Wilhemsson poimi esimerkeiksi lauseet:

”Harwardin yliopiston rehtori sai luonnontieteen laitoksen naisjärjestön edustajilta fatwan.”

”Kirjallisuusväki lukee Tuntematonta kuin Koraania”.

Tällaiset kontekstiinsa kuulumattomattomat ilmaukset luovat kirjoittajasta/puhujasta helposti uskonnollisesti ennakkoluuloisen ja sivistymättömän vaikutelma. Tyylillisesti ne myös lähestyvät ad homonem-argumentteja, vaikka osuvatkin ohi kohteen täysin asiaan kuulumattomaan uskonnolliseen ryhmään.

20. Vastustajan teilaaminen ”tunteilijana”

    ”Nyt keskustelukumppanini on sortunut tunneperäiseen depaattiin”.

    Tieteellisessä kielessä ja muissa asiateksteissä pyritään usein korostamaan kirjoittajan rationaalisuutta. Vastustajaa saatetaankin syyttää tunteellisuudesta ikään kuin tunteminen tekisi puhujasta/kirjoittajasta automaattisesti irrationaalisen. Järjen vastakohta ei kuitenkaan ole tunne vaan järjettömyys eikä tunteen vastakohta ole järki vaan tunteettomuus.

    Voidaanko keskustelua ylipäätään käydä ilman tunnetta? Itse koen, että tunteen herättäminen on tehokkaimpia tapoja saada yleisö pohtimaan minkä tahansa esityksen intellektuaalisia teemoja – eteenkin, jos on kyse moraalisista tai eettisistä dilemmoista. Itseasiassa kyky tehdä päätöksiä ja valintoja puhtaan rationaalisesti irrallaan emootioista on eräs narsistisen persoonallisuushäiriön, siis psykopatian tunnusmerkeistä.

    Tunteellisuudesta syytetään usein humanististen tieteiden edustajia – varsinkin, jos he sekaantuvat perinteisesti luonnontieteiden alueella käsiteltyihin kysymyksiin. Vastustajan syyttäminen tunteellisuudesta kätketään usein tekstissä ilmausten kirjoon; vastapuolen voidaan väittää ollevan esimerkiksi närkästynyt, ihastunut tai tyrmistynyt. Harva kirjoittaja kuitenkaan mainitsee asiatekstissä itse esimerkiksi ihastuneensa Darvinin luonnonvalintateoriaan.

    Tunteellisuuteen viittaavat termit ovat usien myös sukupuolittuneita – miehet ärähtelevät, mutta naiset kivahtelevat. Lisäksi naisia tunnutaan syyttävän tunteellisesta ilmaisusta ainakin hieman useammin kuin miehiä. Tunteelliset miehet puolestaan leimataan kulttuurissamme usien naismaisiksi. Tunneilmaisuista syyttäminen lähestyykin tyylillisesti henkilökohtaisuuksiin meneviä ad hominem -argumenttejä.

21. Hyökkäys yksittäistä henkilöä vastaan ryhmän edustajana

    Tieteellisessä tai muussa asiatekstissä ei ole asiallista hyökätä yhtä tieteilijää tai muuta kirjoittajaa/puhujaa vastaan jonkin laajemman ryhmän edustajana – eteenkään, jos hän itse ei sellaisena esiinnyt. On valitettavan yleistä, että esimerkiksi yhden yksittäisen feministinä, uskonnollisena tai vaikkapa fyysikkona esittäytyvän kirjoittajan/puhujan mielipidettä käsitellään koko kyseisen ryhmän yhteisenä kannanottona.

    Wilhemsson esitti esimerkkinä tieteenfilosofi Pertti Töttön jotakin naistutkimuslehden artikkelia vastaan esittämän kritiikin. Töttö oli Wilhemssonin mukaan löytänyt artikkelista joitakin epäasiallisia argumentaatiokeinoja (siis tässä listassa esitellyn kaltaisia). Näistä sopimattomista argumentaatiotavoista Töttö oli omassa argumentissään asettanut tilille koko naistutkimuksen tieteenalana ja vaatinut jotakuta naistutkimuksen edustajaa ärähtämään huonon artikkelin kirjoittajalle – tai muuten koko naistutkimuksen tiedestatus kävisi kyseenalaiseksi.

    Wilhemsson huomautti, että Tötön omassakin artikkelissa oli vastaavia epäpäteviä argumentteja. Näin ollen voitaisiinkin kai Töttöä itseään syyttää tieteenfilosifian tieteellisen statuksen romuttamisesta. (Luulen Wilhemssonin viitanneen tässä Pertti Tötön kritiikkiin koskien Naistutkimus -lehdessä vuonna 2008 julkaistua ”Keisarinnan uudet vaatteet” -kirjan arviota. En kuitenkaan ole ihan varma, sillä tämä ei käy muistiinpanoistani ilmi. Itse en valitettavasti ole lukenut kumpaakaan kyseisistä artikkeliesta – kirja-arvostelua tai arvostelun arvostelua.)

    Arvelisin, että koko tieteenalan leimaaminen yhden tieteenalan edustajan tekstien perusteella on tyypillisintä, kun kritisoidaan nuoria tieteenaloja. Tuntuisi erityisen huvittavalta, jos esimerkiksi koko historiatieteen asema kysenalaistettaisiin yksittäisen historioitsijan kyseenalaisten tutkimusmetodien perusteella. Sen sijaan arkipuheessa leimataan yhä uudestaan kokonaisia uskonnollisten kansaryhmien – kuten esimerkiksi muslimien – tai vaikkapa sukupuolien – miesten tai naisten – ajattelun leimaaminen jonkin yksittäistapauksen perusteella. Eikö metsää koskaan opita näkemään puilta?

22. Varo ironiaa asiatekstissä

    - Mitä on ironinen? kysyi Muumipeikko.

23. - No, kuvittele, että liukastut johonkin limasieneen ja läsähdät istumaan keskelle puhdistettuja sieniä, sanoi Tuu-tikki. Tietenkin odotat äitisi suuttuvan, se olisi luonnollista. Mutta ehei, hänpä ei suutukaan, sanoo vain kylmästi ja musertavasti: Ymmärrän että tuo on sinun käsityksesi tanssimisesta, mutta olisin kiitollinen, ellet tanssisi ruoassa. Suunnilleen sellaista on ironia.

24. - Hyi, miten epämiellyttävää, sanoi Muumipeikko.

25. - Eikö olekin, myönsi Tuu-tikki. Ja juuri tuolla tavalla tämä täti puhui, hän oli ironinen aamusta iltaan. Lopulta lapsen ääriviivat alkoivat häipyä ja hän muuttui näkymättömäksi. Viime perjantaina häntä ei näkynyt enää ollenkaan. Täti antoi hänet minulle ja sanoi, ettei hän todellakaan voi huolehtia sukulaisista, joita hän ei edes näe.

(Tove Jansson: Näkymätön lapsi)

Putte Wilhemsson ilmoitti vastustavansa ankarasti ironiaa asiatekstissä. Wilhemsson huomautti ironian johtavan usein väärinymmärtämiseen ja loputtomiin kiistoihin siitä, mikä lopulta on hyvää ironiaa. Wilhemsson kysyi, miksei yksinkertaisesti voisi puhua suoraan?

Wilhemsson huomautti kuitenkin tekevänsä eron ironian ja terävän sarkasmin välille. Pitipä sitten ihan tarkistaa Wikipediasta, miten siellä määritellään ironian ja sarkasmin ero. Wikipedian mukaan sarkasmi on ironian alalaji, joka eroaa ironiasta siten, että sarkastisella kommentilla on joku olemassa oleva kohde, henkilö, johon sarkasmi kohdistetaan. Sarkasmi tuleekin kreikan kielen sanasta ”repiä lihaa”. Ironia puolestaan tulee kreikan kielen sanasta ”teeskentely” ja se määritellään Wikipediassa huumorin lajiksi, jossa ilmaisun todellinen merkitys ja käytetyt sanat ovat ristiriidassa keskenään. (http://fi.wikipedia.org/wiki/Sarkasmi ja http://fi.wikipedia.org/wiki/Ironia)

Jos siis sarkasmi on henkilöön kohdistuvaa ironiaa, on edellä lainaamani Tove Janssonin kuvaus näkymättömäksi muuttuneen Ninnin tädin puheesta itseasiassa myös sarkasmia – sehän kohdistuu suoraan Ninniin. Täytyy sanoa, että en ihan ymmärrä, miksi henkilökohtaisuuksiin menevä sarkastinen ironia olisi asiatekstissä asiallisempaa kuin ironia muuten. Sarkasmihan tuntuu nimenomaan lukeutuvan ad hominem abusivis -argumentteihin.

No, ehkä sitä ironiaa ja sarkasmia on tosiaan parasta välittää, jos ei niitä oikein ymmärräkään. Asiaa paremmin ymmärtävien puolestaan varmaan kannattaa välttää tällaista huumoria asiatekstissä siksi, että kaikki lukijat eivät sitä kuitenkaan tule ymmärtämään. Hyvässä asiatekstissähän tulisi joka tapauksessa pyrkiä esityksen selkeyteen.

23. Älä pyri herättämään keskustelua – Keskustele!

Itsetarkoituksellisen ärsyttäviä tai perusteettomilta tuntuvia kommenteja puolustellaan usein sillä, että niillä pyritään herättämään keskustelua. Tällaiset ”raflaavat” kommentit saattavat olla ”ad hoc”-tyyppisiä imrovisoituja heittoja ja rikkoa muutenkin hyvän argumentoinnin etikettiä. Raflaavat kommentit sortuvat usein esimerkiksi ad hominem -henkilökohtaisuuksiin.

Putte Wilhemsson kannustikin luovan kirjoittamisen kurssilaisia mielummin keskustelemaan kuin pyrkimään herättämään keskustelua. Vain ärsyttämisen vuoksi heitetyt kommentit osoittavat helposti kirjoittajan/puhujan omaa epävarmuutta ja mahdollista epäpätevyyttä.

24. Älä tavoittele erikoisuutta

    Wilhemsson kannusti luovan kirjoittamisen opiskelijoita käyttämään monipuolista sanavarastoa, mutta välttämään tarkoituksellista erikoisuuteen pyrkimistä ja hienoilla termeillä ”pätemistä”. Tekstissä käytetyillä sanoilla tulee pyrkiä kommunikaatioon lukijan kanssa – ei tyhjänpäiväseen snobbailuun oman sanavaraston laajuudella. Sama koskee tietysti muutakin kirjallista ilmaisua kuiten kieliopillisia rakenteita. Hyvä asiateksti on taloudellista ja selkeää. Kirjoittajan tulee pyrkiä siihen, että lukija pääsee rassaamaan mieltään kirjoittajan esittämillä ajatuksilla – ei sillä kuinka vaikealla tavalla asiat on esitetty.

25. Hyvässä asiaproosassa on huumoria vain, jos asia on erityisen vakava

Viimeisenä hyvää asiaproosaa koskevana sääntönään Putte Wilhemsson halusi kieltää luovan kirjoittamisen opiskelijoita viljelemästä asiateksteissään turhaa huumoria. Wilhemssonin mielestä asiaproosa kaipaa huumoria korkeintaan, jos käsiteltävä asia on jotenkin erityisen vakava. Vertauksena hän esitti, että häissä ei ole pakko nauraa, mutta jos hautajaisissa ei naureta ollenkaan, meno on jo jotenkin sairasta.

Olen Wihemssonin kanssa samaa mieltä siitä, että hautajaisissa on kyllä hyvä mahdollisuuksien mukaan viljellä huumoria – (musta) huumorihan auttaa kestämään vastoinkäymisiä ja surua. Sen sijaan en ole aivan samaa mieltä siitä, etteikö asiatekstissä voisi välillä käyttää hieman huumoriakin.

Varsinkin pitkissä asiateksteissä huumori voi mielestäni antaa lukijalle hengähdystaukoja ja sitä kautta auttaa lukijaa ylläpitämään keskittymiskykyään. Huumorin paikka kanttaa tietysti harkita tarkkaan, sen on hyvä liittyä kiinteästi asiakontekstiinsa – ja ennen kaikkea olla oikeasti hauskaa. Asiatekstissä kun viljellään valitettavan usein kömpelöitä puujalkavitsejä, jotka oikeastaan menevät jo ärsyttävän erikoisuuden tavoittelun piikkiin. Itse kuitenkin nautin esimerkiksi herkullisista anegdooteista liittyen vaikkapa tieteen historiaan tai tunnettuihin historiallisiin henkilöihin. Liekö tässä sitten kyse siitä, mitä itse kukin huumorin pitää. Itse kyllä nauroin vähän esimerkiksi oppiessani, että Einstein-parka parjasi itse omaa kosmisen vakion ideaansa ”pahimmaksi munauksekseen”, mutta myöhemmin teoria onkin saanut kokeellista tukea. Aika ironista, eikö? Paha munaus einsteinilaisittain.

Aiheesta muualla:

Argumentointivihreet Skepsis ry:n mukaan

http://www.skepsis.fi/jutut/virhelista.html

Argumentointi virheet Wikipedian mukaan

http://fi.wikipedia.org/wiki/Argumentointivirhe

Ps. Pahoittelen omituista sivuasettelua, en nyt oikein mahtanut sille mitään. Blogger oli taas omapäinen.

Arktisen Upeeta 2009

Kävin viime viikonloppuna Arktisen Upeeta -elokuvafestivaaleilla. Minulla oli kunnia olla siellä oikein tekijävieraana eli VIP-asemassa, koska olin mukana festivaaleilla esitetyn Pukin laulu -lyhytelokuvan tuotannossa äänittäjänä. Tunnelma festareilla oli tosi mukava, ja meitä vieraita hyysättiin niin, että melkein meinasi rueta nolottamaan. Vaan mikäs siinä, mukavahan se oli osallistua Laitilan virvoitusjuomatehtaan sponssaamaan saunailtaan, jossa vieraille tarjoiltiin muun muassa luomukauneudenhoitoa. ;)

Ehdin nähdä festareilla niin monta elokuvaa, etten mitenkään pysty erittelemään tähän niitä kaikkia. Mainitsen vain muutaman mieleenpainuneimman leffakokemuksen festariviikonlopulta.

The Electrician.
Kuva: Arktisen Upeeta

Henkilökohtaiseksi suosikikseni Arktisen Upeeta -festaritarjonnasta nousi opiskelijakilpailusarjassa esitetty The Electrician. Työttömän sähkötuolipyövelin uuden elämän alusta kertovan 14 minuuttisen lyhärin on käsikirjoittanut Jussi Jokihaara ja ohjannut Miina Alajärvi. Englannin kielisen, käsittääkseni Manchesterissä kuvatun, elokuvan pääroolissa esiintyy vakuuttavasti Derek Melling. Mellingin näyttelemä Marvin jää työttömäksi, kun valtio päättää lakkauttaa sähkötuoliteloitukset (ja ilmeisesti koko kuoleman rangaistuksen) epäeettisenä. Tästä alkaa viehättävän vinksahtanut musta komedia, jossa Marvin yrittää löytää uutta ammattia ja sisältöä elämälleen. Harvinaislaatuisen sähkömiehen roolista vaan ei olekaan niin helppo irrottautua.

The Electrician oli visuaalisesti hienon näköinen, sujuvasti näytelty ja käsikirjoituksensa puolesta hulvaton pieni tarina, joka olisi tasonsa puolesta vallan mainiosti sopinut ammattilaistuotantojenkilpailusarjaankin. Ihmettelinkin, ettei elokuva saanut festareilla edes kunniamainintaa. Toivottavasti tämä Tampereen AMK:n tuotanto nähdään esimerkiksi Uudessa Kinossa. Kannattaa katsoa, jos tilaisuus vain tulee.

Adaptation.
Kuva: Arktisen Upeeta

Visuaalisesti kaunis oli myös toinen TAMKin tuotanto eli Henna Inkisen käsikirjoittama ja ohjaama kokeellinen lyhäri Adaptation. Elokuvan mahdollinen juoni jäi kyllä minulle vähän hämäräksi, mutta nautin eteerisestä ja kuitenkin jotenkin vähän pelottavasta tunnelmasta. Markus Tynskän kuvaus oli erittäin kaunis.

Kaunis ja mielenkiintoinen oli myös TAIK:n tuottama Mari-Kaisu Monosen käsikirjoittama ja ohjaama Mun sydän, mun vika, joskin täytyy myöntää, että tämänkin pätkän kohdalla mulla oli ongelmia juonen ymmärtämisessä. Elokuvan alussa nähtiin kohtaus, jossa päähenkilötyttö on lapsi. Kohtauksessa äiti pukeutuu ihmeellisen oikean karhun taljasta valmistettuun karhupukuun. (Se oli muuten hieno. Mistähän puvustaja on sen haalinut?) Myöhemmin elokuvassa sama tyttö on kasvanut parikymppiseksi ja äiti pukeutuu edelleen karhupukuun. Hämäräksi ainakin minulle jäi miksi, mutta kai se oli äidille jonkinlainen selviytymiskeino.

Mun sydän, mun vika.
Kuva: Arktisen upeeta

Tyttö haluaa heittää äidin karhupuvun roskiin, mutta päätyykin pukeutumaan siihen itse. Kuvioissa pyörii myös poika, joka tulee käymään elokuvan tapahtumapaikassa Helsingissä ja tytön asunnossa, mutta on saman tien lähdössä Pietariin. Tunnelma on surumielinen. Lopuksi poika lähtee, tyttö säntäilee karhupuvussa pitkin kaupunkia, tyttö ja poika kohtaavat vielä asemalla, jossa poika auttaa tytön ulos karhupuvusta ja lopuksi tyttö istuu asuntonsa jugendilaisella ikkunalaudalla. Poika siis kai meni Pietariinsa ja äiti unohdettiin kokonaan. Festarikuvauksen mukaan kyse on suruja käsittelevästä komediasta. En kyllä kuullut kenenkään nauravan yleisössä kertaakaan.

Juonen salamyhkäisyyttä paikkasi kuitenkin jälleen kaunis kuvaus ja hieno näyttelijäntyö - erityisesti tykkäsin pääroolissa esiintyneen Jessica Grabowskyn suorituksesta. Tässä elokuvassa oli myös poikkeuksellisen mielenkiintoinen ja toimiva leikkaus, josta vastasi Tuuli Alanärä.

Arktisen Upeeta 2009 -opiskelijakilpailusarjassa loistivat myös Turun Taideakatemian animaatiot, mukana oli monta viime keväänä valmistunutta animaatiolinjan lopputyötä. Nämä animaatiot olinkin nähnyt jo aikaisemmin, mutta se ei tietenkään haitannut yhtään. Olen aina yhtä ylpeä kouluni animaatiolinjasta päästessäni näkemään heidän upeaa jälkeään.

Kuninkaalliset.
Kuva: Arktisen Upeeta

Opiskelijakilpailun voitto meni tänä vuonna nimenomaan Taideakatemialta valmistuneelle animaattorille eli Taru Varpumaalle ja elokuvalle Kuninkaalliset. Se onkin todella hienosti toteutettu ja on uskomatonta, kuinka Taru onkin jaksanut tehdä kaikki animaation osa alueet itse. Minua tosin hieman häiritsee työssä käytetty Sonoton musiikkikirjaston turhan kulunut musaiikki, mutta tiedän toisaalta, että lyhytanimaatioihin on usen vaikea löytää sopivia säveltäjiä. Kaipa se Sonoton pimputus tehtävänsä kumminkin hoitaa.

Taideakatemialaiset menestyivät Arktisen Upeeta -kilpailusarjassa tänä vuonna muutenkin hienosti, sillä kunniamaininnat saivat myös Veera Lehtolan ja Aino Ahokkaan kaunis kokeellinen fiktioelokuva Pinnan alla sekä Milla Nybondasin herkkästi ja hauskasti perhesuhteita ja erilaisuutta käsittelevä Familjelampan, joka on ehdottomasti yksi omista suosikeistani viime valmistuneista Taideakatemian animaatioista. Kunniamaininnan parhaasta kokeilevasta elokuvasta sai puolestaan Niina Suomisen Hyvä meininki, myöskin Taideakatemialta valmistunut animaatiolyhäri, jossa leikitellään ruokajätteellä. Eipä voi muuta sanoa kuin hyvä Taideakatemia!

Familjelampan
Kuva: Arktisen upeeta

Pinnan alla

Kuva: Arktisen upeeta

Hyvä meininki

Kuva: Arktisen upeeta

Omista Arktisen Upeeta -suosikeistani haluan mainita vielä Kemijärven tehtaan lopettamisuhan aikana käynnistyneen Massaliikkeen toimintaan seuranneen pitkän dokumentin Jos mulla ois valta, jonka ohjauksesta, käsikirjoituksesta ja kuvauksesta vastasivat työryhmänä Antti Haase, Lasse Naukkarinen, Janne Niskala. Elokuvan oli äänittänyt ihan ansiokkaasti Heidi Puikko, mutta Eero Ojasen musiikki oli minusta ärsyttävää. Miksi ne kiertoäänet piti laittaa ääniraidalle? Leikkaaja Tuuli Kuittinen olisi voinut varsinkin elokuvan alkupuolella pitää vähän reippaampaa tempoa yllä. Elokuva tuntui pitkitetyltä.

Jos mulla ois valta
Kuva: Arktisen Upeeta

Jos mulla olis valta -dokumentin päähenkilöiksi nousivat kemijärveläiset kuudesluokkalaiset, jotka osallistuivat protestiliikkeen mielenosoitusmatkalle Helsinkiin. Dokumentissa myös pohdittiin, kuinka eettistä lasten käyttäminen osana poliittista taistoa oli. Dokumentti äityi paikoitellen melodramaattiseksi (muun muassa liian alleviivaavan musiikin ja turhan osoittelevan leikkauksen vuoksi), mutta monet kohtaukset olivat myös aidosti koskettavia. Aidot ja mielenkiintoiset keskushenkilöt ja tärkeä aihe pelastivat paljon. Uskon, että tämä elokuva koskettaisi monia suomalaisia televisiokatsojia.

Eksyjä

Kuva: Arktisen Upeeta

Arktisen Upeeta -festarit tarjosivat myös mielenkiintoisen mahdollisuuden seurata kuvittaja Pete Revonkorven ja muusikko Henri Lindströmin poikkitaiteellisen livetaideteoksen Eksyjä syntyä. Eksyjä oli ikään kuin liveanimaatio tai elävän yleisön edessä tehty digitaalinen maalaus, jonka syntyä rytmitti ja inspiroi Lindströmin musiikki. Esitys oli vaikuttava - vaikka jäinkin miettimään, olisiko sama materiaali sittenkin toiminut paremmin loppuun asti työstetyssä animaatioelokuvassa.

Oikein hauska ja innostava festivaali joka tapauksessa. Suurkiitokset erittäin vieraanvaraisille järjestäjille ja tietysti erinomaisille festariseuralaisilleni!

Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus - HALUAISITKO LUKEA TÄMÄN KIRJAN?

Kotimatkalla Jyväskylän Arktisen Upeeta -leffafestareilta lueskelin junassa Turun pääkirjaston Cafe Siriuksen Bookcrossing-hyllystä löytämäni Mark Haddonin teoksen Yöllisen koiran merkillinen tapaus.

Kirjan kertoja on 15-vuotias Aspergerin syndroomainen Christopher, joka kirjoittaa dekkaria omasta elämästään. Christopherin ratkaistavaksi kasaantuukin mysteeri toisensa perään. Miten naapurin Wellington-koiran raaka murha liittyy äidin outoon kuolemaan? Miten matkustetaan junalla Lontooseen, jos koskaan ennen ei ole käynyt yksikseen kauempana kuin kotikadun päässä sijaitsevassa pikkukaupassa? Miten selvitä päivästä, jos aamulla näkee peräkkäin neljä keltaista autoa?

Tunnen pari lievästi aspergerin syndroomaisia ihmisiä. Minusta Haddonin kuvaus vakavasti aspergerin syndroomaisen Christopherin maailmankuvasta vaikutti uskottavalta. Christopher on hyvin sympaattinen hahmo, vaikka toivookin välillä, ettei maailmassa olisi hänen lisäkseen muita ihmisiä. Christopherin maailmaan oli helppo eläytyä, vaikka hänen ajattelutapansa olikin niin kovin erilainen.

Kirja on hauska, jännittävä ja hetkittäin ahdistavakin, mutta lopussa on joka tapauksessa paljon toivoa. Haddon uskaltaa käsitellä myös Aspergerin syndroomaisen lapsen vanhempien vaikeuksia kohdata oman lapsensa erilaisuutta - vaikka rakkautta olisikin paljon.

Kirja on määritelty takakannessa nuortenkirjaksi, mutta kiinnostaa kyllä varmasti aikuisempiakin lukijoita. Suosittelen kirjaa kaikille.

Koska käsissäni oleva kirjan kappale on Bookcrossing-kirja tarjoan sitä nyt teille, rakkaat pihlajaiset lukijani! Jos haluaisit tämän kirjan seuraavaksi istellesi, voit pyytää sitä kommentissa tässä alla. Lähetän kirjan ensimmäiselle, joka kerkeää pyytämään sitä. Osoiteen voit välittää minulle sähköpostitse osoitteeseen pihlajakettu@gmail.com . Ainoat ehtoni ovat, että kirjan uuden vastaanottajan täytyy luettuaan käydä tekemässä journal entry kirjan bookcrossing-sivulle. Toivon myös että luettuasi kirjan välittäisit sen eteenpäin joko jollekin ystävällesi tai jättämällä sen jonnekin, mistä uusi lukija voi löytää sen eli esim. johonkin kahvilaan - monissa on myös erillisiä bookcrossing-hyllyjä.

Nyt on muuten myös Älä osta mitään -viikko, jonka teemaan kirjojen vapauttaminen ja vapautettujen kirjojen lukeminen sopii hyvin. Ihan jo vaikka siksikin tähän haasteeseen kannattaa tarttua. Iloista bookcrossausta!

Ps. Koetan kertoa Arktisen Upeista kokemuksistani täällä myöhemmin.